Kolumni

Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.

Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa

Lokakuussa poliisi suihkutti voimakasta kipua tuottavaa OC-kaasua rauhanomaisten mielenosoittajien silmiin. Tapaus herätti pohtimaan, mitä tai keitä poliisi suojelee. Vastausta kannattaa etsiä poliisilaitoksen historiasta.

Moderni poliisi sai alkunsa Napoleonin Ranskassa. Sotilasdiktatuurissa haluttiin tukahduttaa poliittinen vastarinta ja suojella vallanpitäjiä, mutta aiheuttamatta kapinaa. Armeijaa kevyemmin aseistetun poliisin toimenkuvaan kuului myös arkisen rikollisuuden torjunta, ja sen oli helpompi voittaa kansalaisten luottamus puolelleen.

Yhdysvalloissa poliisin juuret ovat Etelävaltioiden orjien valvonnassa ja rankaisemisessa. Myöhemmin poliisin tehtävänä oli kukistaa työväen lakkoja väkivalloin.

Suomessa ensimmäinen merkittävä panostus poliisivoimiin tapahtui tsaarinvallan aikaisessa Helsingissä vuonna 1906, kun rikkaat pelkäsivät katkeroitunutta työväenluokkaa. Toisen maailmansodan aikaan Valtiollinen poliisi oli tiiviissä yhteistyössä natsien kanssa ja surmasi Pohjois-Suomessa ”rodullisia ja ideologisia vihollisia”. Sotien jälkeen poliittinen tilanne muuttui jälleen ja siitä muotoutui Neuvostoliiton komennossa ”punainen Valpo”.

Historia kertoo, että valtaapitävät ryhmät ja aatteet muuttuvat ajan saatossa, mutta poliisin tehtävä säilyy samana. Ensi sijassa se suojaa valtaapitäviä ja pyrkii turvaamaan yhteiskuntajärjestyksen pysyvyyden.

Mistä poliittisista realiteeteista Suomen poliisin nykyinen toiminta kertoo? Punavihreä kansalaistottelemattomuus koetaan ainakin uhaksi. Kauppapolitiikkaa kritisoiviin Smash Asem -mielenosoittajiin, turkisbisneksen vastustajiin ja talonvaltaajiin on kaikkiin käytetty vuosien varrella suhteettoman kovia otteita.

Samantyyppisiin pikkurikkeisiin ei vastata väkivallalla silloin, kun niiden motiivit eivät ole poliittisia. Viime vuonna jääkiekon MM-kullan juhlinta häiritsi liikennettä huomattavasti enemmän kuin kadulla istuvat ilmastoaktivistit, eikä ketään sumutettu silmiin. Väkivallan käytön sijaan poliisi suositteli autoilijoita välttämään Kauppatorin ympäristöä.

Viime vuosina poliisin valtuuksia on laajennettu ja Suojelupoliisin budjetti on kasvanut räjähdysmäisesti. Poliisille on hankittu satojen tuhansien eurojen panssariautoja ja kaikki partiot on varustettu konepistoolein.

Kehitykselle ei ole turvallisuuteen liittyviä perusteita. Rikosten määrä on laskenut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Samalla jatkuvasti järeämmäksi muuttunut poliisilaitos selvittää väkivaltarikoksista yhä pienemmän osan. Ja sotilaskäyttöön suunniteltu kalusto tuskin auttaa selvittämään talousrikoksia, jotka ovat kasvussa ja aiheuttavat satojen miljoonien eurojen vahingot vuosittain.

Suomen poliisin militarisoiminen heijastelee kansainvälistä trendiä, josta Yhdysvallat on räikein esimerkki. Sitä puoltava retoriikka – johon liitetään usein erityisesti ääri-islamistisen terrorismin uhka – on myös suurelta osin amerikkalaista tuontitavaraa.

Ulkoisiin sotilaallisiin uhkiin vastataan lisäämällä puolustusvoimien vahvuutta. Kun valta on uhattuna yhteiskunnan sisältä, lisätään poliisin rahoitusta ja valtuuksia. Otsikon kysymystä voi siis jatkaa pohtimalla ketä poliisi suojelee – ja keneltä?

Sisäministeriö julkaisi elokuussa selvityksen väkivaltaisista ääriliikkeistä, jossa Elokapina ja muu rauhanomainen ympäristöaktivismi niputetaan yhteen äärioikeistolaisen väkivallan kanssa. Raportin mukaan ”ei ole mahdotonta”, että ilmastomuutos ”poliittisena kysymyksenä” aiheuttaisi väkivaltaista toimintaa joskus tulevaisuudessa. Näin olemattomin perustein jokaisen poliittisen liikkeen voisi leimata epäilyttäväksi ja vaaralliseksi.

Ilmastonmuutos ei kuitenkaan ole mikään abstrakti poliittinen aate, vaan ihmislajin kohtalonkysymys. Jopa Yhdysvaltojen puolustusvoimien mukaan se on aikamme suurin turvallisuusuhka. Kumpi osapuoli oli siis yhteisen turvallisuuden asialla, Elokapinan mielenosoittajat vai poliisi?

Maailmanlaajuisesti kuva on synkkä. Politiikan ja talouden päättäjät ovat olleet kyvyttömiä tai haluttomia suojelemaan väestöä ilmastokriisiltä. Samalla on vahvistunut taipumus maalata ilmastoaktivismi turvallisuusuhaksi ja käyttää resursseja sen tukahduttamiseen.

Tämän ei pidä antaa tapahtua. Aktivismi on demokraattisen yhteiskunnan elinehto ja kansalaistottelemattomuus yksi sen tärkeimpiä muotoja. Sitä ilman juuri mitään merkittäviä edistysaskeleita ei olisi saavutettu. Suomen historiassa tästä löytyy monia esimerkkejä, itsenäistymisestä alkaen.

Suoraan kansalaistoimintaan osallistuminen on nyt tärkeämpää kuin koskaan. Meidän kaikkien on syytä kunnioittaa ja tukea sitä. Kykyjemme ja elämäntilanteidemme puitteissa meidän on alettava laittaa peliin energiamme ja aikamme lisäksi myös oma fyysinen turvallisuutemme.

Joona-Hermanni Mäkinen

Kirjoittaja on Parecon Finlandin varapuheenjohtaja, tietokirjailija, opettaja ja rikoskomisarion lapsenlapsi.

Kolumnista voi keskustella 6.11. klo 23.00 saakka.