Kolumni

Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.

Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa

Viime viikolla kohtasin sen taas. Suosikkinäkyni liikenteessä. Autoilija pysähtyi vähäliikenteisellä kadulla suojatien eteen päästämään jalankulkijan tien yli. Mutta. Kiireetön jalankulkija viittoilikin kohteliaasti autoa jatkamaan matkaansa. Hätäkös tässä. Autoilija vastasi eleeseen uudella yrityksellä. Muutaman sekunnin sisällä noita vaitonaisia kohteliaisuuksia vaihdettiin lukuisia, kunnes autoilija lopulta tarttui tarjoukseen ja jatkoi rauhallisesti matkaansa. Tapahtumasarja on suomalaisinta liikennekulttuuria parhaimmillaan.

Vietän elämästäni verrattain paljon pyörien päällä. Normaalin työviikon aikana ajelen päivittäin henkilöautolla tai polkupyörällä. Ja käytän raitiovaunua, bussia sekä taksia. Toisinaan vuokraan jopa sellaisen kännykällä käynnistyvän sähköpotkulaudan. Ajeluissani korostuu kaksi ääripäätä. Liikkuminen Helsingin ydinkeskustassa ja itäsuomalaisissa pikkukaupungeissa. Eniten penkki kuluu valtatiellä noiden paikkojen välillä. Vuosittain ajan sellaiset 30 000 kilometriä ja joukkoliikenne siihen päälle.

Ammattilaisen lukemiin en toki pääse. Silti väitän jo kokemuspohjaisesti, että Suomessa on siisti, jouheva, kohtelias ja kaikin puolin vähätörkyinen liikennekulttuuri. Joka näkyy siinä, että meillä ajetaan maailman vähälommoisimmilla autoilla. Meillä käytetään äänitorvea vain pakottavasta syystä. Kaistaa vaihtavalle kanssa-autoilijalle annetaan heti tilaa, koska niin me saamme sitä sitten kohta itsekin.

Suomalainen liikennekulttuuri on myös tutkimusten valossa mallikelpoista. Liikenneturvan mukaan autoilijoista peräti 85 prosenttia näyttää vilkkua kääntyessään. Turvavyön käyttö on etupenkillä lähes sataprosenttista. Liki yhtä moni jalankulkija noudattaa liikennevaloja.

Lumisateessa tyhjällä kadulla liikennevalon vaihtumista säntillisesti odottava ihminen on niin kaunis näky, että se tulisi julistaa kansallisasennoksi. Kuuliaisuudella säästetään ihmishenkiä. Niin oma kuin muidenkin.

Ennen oli huonommin. Suomalaisen liikennehistorian synkin vaihe oli 70-luvun alku. Silloin maanteillä kuoli vuosittain lähes 1200 ihmistä. Viisi täpötäyttä matkustajalentokoneellista vuodessa. Asiaan puuttui jopa presidentti Urho Kekkonen, joka omisti vuoden 1973 uudenvuoden televisiopuheensa turvavöiden käytön tärkeydelle. Tuon puheen jälkeen on säädetty lakeja, vedetty hirviaitaa, määrätty kypärä-, turvavyö- ja ajovalopakkoja, sekä kehitetty turvallisempia autoja. Kuolemantapaukset ovat teillämme vähentyneet peräti 80 prosenttia. Samalla ajanjaksolla autojen määrä ja niillä ajetut kilometrit ovat kaksinkertaistuneet. Jos joka vuosi onnistuisimme vähentämään parikymmentä kuolonkolaria, kymmenen vuoden kuluttua teillämme ei onnettomuuksissa kuolisi enää kukaan.

Ilahduttavimpia uutisia on jalankulkijoiden kohentunut turvallisuus. Viime vuosi jäi historiaan siinä, ettei Helsingissä kuollut onnettomuuksissa yhtään kävellen liikkeellä ollutta ihmistä. Keskeisimpänä syynä on nopeusrajoitusten laskeminen. Käytännön haittaa siitä ei ole ollut. Liikennevirta soljuu Helsingin keskustassa ylipäätään jouhevammin hivenen maltillisimmilla nopeuksilla.

En minäkään liikenteessä teflonia ole. Tolperot arsenoittaa ja osa peltipoliiseista tuntuu sijoittelunsa vuoksi tähtäävän pikemminkin valtion kassan kuin niinkään liikenneturvallisuuden kohentamiseen. Ärtymyslistani kärjessä ovat kaupunkien joukkoliikennekaistoilla ajavat yksityisautoilijat ja tuplakeltaisilla ohittelijat. Sekä tietenkin ne risteilyohjuksen tunnetaidoilla varustetut sykemittaripyöräilijät, jotka suhtautuvat jokaiseen kanssakulkijaan päihittämistään odottavana saaliina.

Huomaan myös usein pitäväni toisen tielläliikkujan yllättäviä tai jopa hivenen vaarallisia tekoja tahallisena provokaationa, jotka kohdistuvat juuri minuun. Omat virheeni vastaavasti ovat tietenkin pelkkiä harmittomia vahinkoja, joihin kohdistuvaa äkäistä reagointia suuresti kummastelen. Sosiaalipsykologia tuntee ilmiön nimellä attribuutioerhe, käytöksen väärintulkinta. Esimerkiksi liian lähellä ajaminen tulkitaan haastamiseksi ja juuri minuun kohdistuvaksi ilkeilyksi. Vaikka saattaa vain olla kokematon, pelokas kuski. Tai vanhus. Tai nuori ihminen vieraan laina-auton ratissa. Tai tosi kokenut kuski, joka nyt vain sattui olemaan omissa ajatuksissaan ja sen vuoksi ajattelematon.

Itseäni ärsyttää myös taipumukseni luokitella toinen tielläliikkuja osaksi jotain hyvin stereotyyppistä ryhmää. Vaikka en oikeasti tiedä hänestä mitään. Kun kalliin saksalaisvalmisteisen kiesin kuljettaja hiukan hönöilee, lyön häneen välittömästi yleistävän leiman. Juuri tuollaisia moukkamaisia röyhkimyksiä ovat kaikki tyynni. Jos paljastuisi, että tuon pienen liikennevirheen tehnyt kuski onkin se mukava serkkupoika, lentää äsken tehty luokittelu roskikseen. Sattuuhan noita, inhimillisiä vahinkoja. Tuttu ihminen se siellä vaan oli hoitamassa arkisia askareitaan.

Ajattelemme herkästi tietynlaisen käytöksen olevan tietylle ryhmälle ominainen ja pysyvä ominaisuus. Automerkkien perusteella ihmisten leimaaminen on harmitonta, mutta pidemmälle vietynä moinen ajattelu on paitsi laiskaa, myös vaarallista. Ihminen on ensisijaisesti yksilö, ei ulkoa päin määritellyn ryhmän jäsen. Minä en käyttäydy Donald Trumpin kaltaisesti, vaikka olemmekin molemmat valkoisia miehiä. Enkä minä ole vastuussa hänen teoistaan, sen enempää kuin olen Jari Aarnion tai Juha Valjakkalankaan tekemisistä. Vastaavasti ei voi ottaa mitään kunniaa Martti Ahtisaaren, David Beckhamin tai Albert Einsteinin saavutuksista. Vaikka toki hurjan paljon haluaisinkin. Tämä koskee kaikkia vähemmistöjä, enemmistöjä ja keskustalaisia. Jokainen ihminen on yksilö, ei arkkityyppi.

Sosiaalisen median postauksissa näkee ikävän paljon samantyyppistä toisen ihmisen epäinhimillistämistä lokeroinnin kautta. Hänestä tehdään vain viiteryhmänsä jäsen, jota kautta motiivien kyseenalaistaminen helpottuu.

Nettikeskustelulla ja liikennekäyttäytymisellä on muutenkin paljon yhteistä. Kun kommunikaatio on nimetöntä, emmekä pääse puhumaan kasvotusten, jää meiltä hillitön määrä hienosyisiä mutta tärkeitä viestejä huomaamatta. Onko toinen ihminen aidon hyväntahtoinen vai vinoileeko hän sittenkin? Kun emme tiedä, tulkitsemme herkästi toisen toimintaa pahansuovasti ja vastaamme pikaistuksissamme sen mukaisesti. Johon toinen toki vastaa samalla mitalla. Meidän kaikkien onneksi niin nettitrollit kuin turbourpot ovat pienen pieni vähemmistö.

Jani Halme

Kirjoittaja on parikkalais-punavuorelainen luova johtaja, joka kokee kahdessa paikassa asumisen tuovan elämään runsaita henkisiä etuisuuksia.

PS: Parantamisen varaa vielä on. Liikenneturvan tutkimusten mukaan alle puolet jalankulkijoista käyttää pimeällä heijastinta. Olen ollut vuosia yksi heistä. Hävettää. Nyt on tosi pimeää. Käytetään heijastinta.

Kolumnista voi keskustella 31.12. klo 23.00 saakka.