Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Lapsena, nuorena ja edelleen vielä aikuisenakin leikin kauheaa leikkiä: jos koti syttyisi palamaan, mitä ottaisin mukaan. Jos syttyisi sota ja taivaalta tippuisi pommeja, mitä ottaisin mukaan. Jos ilmassa olisi maailmanlopun tunnelma ja pitäisi muuttaa maakuoppaan asumaan, mitä ottaisin mukaan. Jos on kiire ja ehtii valitsemaan vain pari tärkeää juttua, mitkä ne olisivat?
Kaikki nämä vuodet yksi valinnoista on pysynyt samana. Ottaisin mukaan pehmoleluni. Olisi tosin vaikea päättää, ottaisinko mukaan Pupen, Markan vai Yakamochi Tutterin. Todennäköisesti heidät kaikki. Voisi toki rationaalisesti todeta, että käytännön elämän ja selviytymisen kannalta pehmolelu on täysin tarpeeton juttu, suorastaan tyhmä valinta. Mutta mielestäni pehmolelu olisi selviytymisen kannalta juuri oleellinen. Pehmolelut ovat söpöjä. Ja siellä maakuopassa asustaessa söpöys olisi voimavara. Söpöys kun tuo elämään iloa ja ilo pitää elossa.
Söpöys on supervoima.
Koska haluan tietää maailmasta kaiken, hukutan itseni päivittäin erilaisiin tietovirtoihin. Se toki kuuluu myös työhöni journalistina ja on tiedonjanoiselle luonteelleni välttämätöntä. Tämän seurauksena kuristun kuitenkin maailmantuskaan. Tämä tuska saa minut välillä niin ahdistuneeksi, että tekisi mieli huutaa täyttä kurkkua: ”Tämä maailma on paska, tehkää nyt saatana jotain!”
Itken helposti, koska tunnen empatiaa niin herkästi. Itkin silmät päästäni katsoessani esimerkiksi dokumenttia The Cove, sitä kuinka hermomyrkky kylvi kuolemaa armottomasti Syyriassa sodan keskellä, tehden lääkäreistä kädettömiä. Itkin katsoessani klassikkoelokuvaa Lilja 4-ever, karua tarinaa hylättyjen lapsien elämän mahdottomuudesta.
Maailmantuska ei minua tunteena haittaa, koska en halua paeta ikäviä tunteita, vaan kohdata ne. Vain tuntemalla ja näkemällä kaiken ikävän voin yrittää vaikuttaa asioihin. Koen, että itkeminen tekee minusta vahvan, koska tunnereaktio havahduttaa ja herättää halun toimia. Itku aktivoi puolustamaan niitä asioita, joilla on väliä.
Tarvitsen silti työkaluja, joilla voin helliä aivojani. Jotain, joka nollaa hetkeksi maailmantuskan. Koska muuten voisi käydä niin, että maailmantuska lamaannuttaisi minut. Ja juuri tämän suhteen voimanlähteeni on söpöily.
Kerään pieniä pastellisävyisiä posliinieläimiä, joilla on söpöt silmät silmäripsineen. Olen asetellut ne omalle hyllylleen. Ihailen niitä päivittäin.
Yksi tyylini kulmakivi on rusetit, juurikin siksi, että pidän niitä somina ja ihanina. Niitä löytyy erivärisinä ja erikokoisina. Kokoelmalle on oma laatikko.
Seuraan Instagramissa useita söpöjä eläintilejä possuista koiriin ja lepakoihin sekä minulle tuntemattomia suloisia vauvoja eri puolilta maailmaa ja monia erilaisia miniatyyritilejä. Yksi tili on pullollaan miniatyyrikukka-asetelmia, jotka on leikattu muotoon tarkasti värikkäistä papereista. Supersöpöjä. Yhdellä tilillä on minimaailmaan sijoittuvia kokkailuvideoita, jossa ruoka-annokset ovat aivan pikkuriikkisiä. Todella söpöjä.
Omaa kumppanianikin kutsun hellittelynimillä ja söpöilemme keskenämme jatkuvasti.
Söpöyttä ei pidetä aikuismaisena, vaan lapsellisena tai ”tyttömäisenä” - arvolatauksella tai ilman. Söpöys ei ole uskottavaa. Söpöys saattaa olla jopa noloa tai ärsyttävää. Söpöyteen ei liitetä vahvuutta, vaan pikemminkin heikkoutta. Söpöyttä ei arvosteta.
Minusta tämä kaikki on söpöyden voiman aliarvioimista. Söpöyttä pitäisi ylistää! Vaikka söpöyden ei ajatella olevan vahvaa, niin söpöys herättää vahvoja tunteita ja eikö se olekin juuri voimakkuutta?
Kahta ihmisten suosikki-Putous-hahmoa, Munamiestä ja Tanhupalloa, yhdistää piirteenä suloisuus ja sympaattisuus.
On olemassa jopa käsite cute aggression, vapaasti suomennettuna söpöysaggressio. Se kuvaa tunnetta, joka syntyy katsoessa jotakin niin söpöä, että tekee mieli rutistaa tai syödä se söpöyden kohde, koska se on niin söpö. Kyseessä ei kuitenkaan ole todellinen halu satuttaa söpönä pidettyä esinettä tai olentoa, kuten vaikkapa koiranpentua. Tunne on seurausta siitä, ettei ikään kuin pysty käsittelemään söpöyden määrää ja häkeltyy. Tämän söpöysaggressiofiiliksen on tarkoitus ikään kuin palauttaa ihminen takaisin maanpinnalle. Yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan söpöysaggressio näkyy selvästi aivokuvissa, juurikin tunteiden säätelyssä ja tarkemmin sanottuna aivojen palkitsemisjärjestelmässä. Eli aivot kirjaimellisesti palkitsevat söpöyden fiilistelystä.
Yksi koronaepidemiaan liittynyt tempaus on ollut nallehaaste, jossa ideana on pistää nalle ikkunalaudalle piristämään ulkoilijoita. Söpöä. Söpöyden voiman voikin kiteyttää yksinkertaisiin, mutta merkittäviin lauseisiin: Söpöilystä tulee hyvä mieli. Hyvä mieli rauhoittaa ja luo toivoa.
Ina Mikkola
Tv:stä tuttu toimittaja Ina Mikkola rakastaa politiikkaa yhtä paljon kuin vintage-vaatekokoelmaansa, eli paljon. Hän on myös intohimoinen elokuvien ja televisiosarjojen suurkuluttaja.
Aiheesta voi keskustella 8.6. klo 23.00 asti.
Lue myös
Anton Vanha-Majamaan kolumni: Ahdistus on aikamme sitkein trendi, ja nyt sillä mainostetaan kaikkea sihijuomista pakastepihveihin
Tuija Siltamäen kolumni: Jokainen voi itse vaikuttaa siihen, millaista sisältöä somessa kuluttaa – miksi sitten katsomme kuvia, joista tulee paha olo?
Mona Mannevuon kolumni: Arvostelemme ahdistuneita millenniaaleja, vaikka meidän pitäisi pohtia miksi heistä tuntuu pahalta