– Tämä on kuin olisi häkissä.
Ruudulla näkyy vakava naama. On maanantai-iltapäivä, taas yksi raskas viikko alkamassa.
Viikko numero 8.
Alessandro Tricarico vastaa videopuheluun Foggiasta Etelä-Italiasta. Hän on italialaisittain harvinaisuus: 34-vuotias mies, joka asuu yksin.
Korona-aikana se on ollut traumaattista.
– En ole koskettanut ketään kahteen kuukauteen. Se painaa todella, todella paljon, hän sanoo.
– Joinakin hetkinä vain kävelen ympäri kämppää. Pari kertaa olen myös huutanut, valokuvaajana työskentelevä Tricarico kertoo.
700 kilometriä pohjoisempana, Cordignanossa Trevison maakunnassa, Chiara Coan on sulkeutuneena asuntoonsa kahden poikansa kanssa. Hän on yksinhuoltaja ja opettaa työkseen viidettä luokkaa.
Arki nahistelevien teini-ikäisten ja etäopettamisen kanssa on vienyt 45-vuotiaasta Coanista mehut.
– Alussa yritin esittää normaalia ja pitää yhteyttä ystäviin Zoomissa. Sitten tajusin, että se syö liikaa energiaa. On hullua pitää yllä normaaliutta tilanteessa, joka ei ole normaali, hän sanoo.
–Siksi olen vähän tarkoituksella kääntynyt sisäänpäin, jotta jaksan.
Tässä jutussa kolme italialaista kertoo, miten he ovat jaksaneet pitkää koronaeristystä.
Absurdi ihmiskoe
Italialaiset pitävät tällä hetkellä hallussaan eristäytymisen Euroopan ennätystä.
Koronavirus iski Kiinan jälkeen Pohjois-Italiaan, jossa ensimmäiset paikkakunnat suljettiin jo helmikuussa. Lukuisten maakuntien asukkaat määrättiin kotiin 8. maaliskuuta ja loputkin maasta pari päivää myöhemmin.
Covid-19-tautiin on kuollut tämän viikon loppuun mennessä yli 28 000 italialaista, valtaosa iäkkäitä. Italiassa on Euroopan vanhin väestö.
Seurallisille, perhekeskeisille italialaisille isovanhempien menettäminen ja kanssakäymisestä pidättäytyminen on ollut kivuliasta.
– Me jotka sopeudumme kaikkein huonoimmin tällaiseen, joudumme olemaan erossa toisistamme pisimpään. Se on absurdia, sanoo Marco Lovisolo, yksi piemontelaisen Nizza Monferraton kaupungin johtajista.
Lovisolo, 41, on päivätöissä Siemensillä mutta hoitaa sivutoimenaan pikkukaupungin hallintoa yhdessä viiden muun luottamushenkilön kanssa. Nizza Monferrato sijaitsee Astin viinialueella Italian koillisosissa.
Poikkeustilan alettua Lovisolon vuorokaudessa ei ole ollut tarpeeksi tunteja: hän on joutunut vastaamaan kaupunkilaisten viestipommitukseen päivin öin.
Saanko käydä ostamassa leikkeleet naapurikylän lihakaupasta? Onko ok viedä vanhemmat maaseutuasunnolle? Voinko jättää verot maksamatta, jos pankkiin ei saa mennä? asukkaat kyselevät Lovisololta.
"Kuolettepahan kauniimpina"
Joka ilta Marco Lovisolo kiipeää pormestarin kanssa kaupungintalon torniin ja soittaa sieltä Italian kansallishymnin. Samassa Facebook-livessä he tiedottavat kaupunkilaisia koronatilanteesta.
– Valeuutiset leviävät kulovalkean tavoin. Valitettavasti ihmiset täällä ovat menettäneet uskoaan instituutioihin, hän sanoo.
Kerran Lovisolo antoi turhautumisensa tulla ulos omassa videossaan. Paikallinen apteekkari oli kertonut joidenkin tulleen jonottamaan selluliittivoidetta, punnitsemaan itsensä ja vaihtamaan maskinsa värin.
– Tiuskaisin että kuolettepahan sitten kauniimpina. Se oli pahasti sanottu, mutta jos pystyin sillä pelastamaan edes yhden hengen, videon aiheuttama kuohunta oli sen arvoista, Lovisolo sanoo.
Lovisolon mukaan kaikki olettivat, että neljän seinän sisälle lukkiutuminen olisi hankalinta lapsille, mutta se onkin ollut sitä vanhuksille.
Kun hymni lähtee iltaisin soimaan, harmaantuneet rouvat ilmestyvät ikkunoihin ja seisovat koko laulun ajan.
– Kun laulu on ohi, he taputtavat ja sulkevat taas ikkunaluukut. Se on liikuttava hetki, Lovisolo sanoo.
Parvekkeella ei tee mieli laulaa, jos naapuri itkee
Maaliskuun puolivälissä maailmalle levisi kuvia parvekkeillaan laulavista italialaisista.
Pitkään aikaan ei ole enää laulattanut, Chiara Coan kertoo.
– Kyllä minäkin soitin silloin vähän pianoa, mutta se alkoi nopeasti häiritä minua, hän sanoo.
Myös Alessandro Tricarico seurasi parvekemusisointia ristiriitaisin mielin. Hän asuu Apulian alueella, lähellä Italian "saappaan" korkoa.
– Siinä vaiheessa kun alkoi olla tuhat ruumista päivässä, tuli tunne, että pitäisikö jättää tämä tähän. Joku voi itkeä seinän takana samaan aikaan kun naapurit hoilaavat "Splendido splendentea", Tricarico sanoo.
Parvekkeilla on syntynyt myös rakkaustarinoita ja yhteisiä illallisia. Kerrostalojen seinään on heijastettu elokuvia. Tätä puolta italialaisuudesta Tricarico rakastaa.
Toinen puoli on se, että kaikki eivät kanna vastuuta samalla tavalla kuin toiset. Vapaamatkustajia riittää.
Tricarico ei esimerkiksi ole nähnyt siskonsa perhettä, joka asuu vain 50 metrin päässä.
– Mutta naapurini pitää 2–3 kertaa viikossa juhlat sukulaistensa kanssa, hän kertoo.
– Tulemme kaikki niin sairastamaan sen taudin.
Aurinkoa autotallin edessä
Chiara Coan ei löydä korona-arjestaan juurikaan hyvää sanottavaa.
Hän opettaa luokkaansa videolla kolmessa vuorossa, paimentaa poikiaan keskittymään tehtäviin ja yrittää loihtia heille jääkaapista syötävää. Hän ei lue uutisia ollenkaan jotta pysyisi pirteänä lasten edessä.
Coan ei ole nähnyt oppilaitaan sen jälkeen, kun Cordignanon koulut menivät kiinni 20. helmikuuta.
– Meiltä jää nyt viimeinen oppivuosi yhdessä päättämättä, hän sanoo ja alkaa itkeä. Viitosluokalta siirrytään Italiassa yläkouluun.
On varoiteltu, että myös syyslukukausi aloitetaan etänä.
Siitä Coan on kiitollinen, että hän erosi miehestään jo viime vuonna. Onnettomassa parisuhteessa olisi vielä tuskallisempaa olla loukussa.
Hän saa voimaa koululaisten ääniviesteistä ja siitä, että kaiken huutamisenkin jälkeen pojat pyytävät nukkumaan mennessään äidin hetkeksi peiton alle.
– Joskus menen istumaan puoleksi tunniksi autotallin eteen, kun aurinko paistaa siihen iltapäivällä, hän kertoo.
Coan on tottunut lenkkeilemään Cordignanon ympärillä kohoavilla kukkuloilla, mutta nyt niitä on ihailtava ikkunan läpi.
Kun ulkonaliikkumiskielto julistettiin ja piazzat tyhjenivät, se tuntui täysin epätodelliselta, Coan sanoo.
Hän kertoo olleensa koko ajan enemmän huolissaan ihmisten reaktioista kuin viruksesta.
– Tiedätkö ne painajaiset, joissa ei ole päätä eikä häntää? Lapset eivät saa edes poistua asunnosta, hän sanoo.
Riitelyä metrin päästä
Marco Lovisolo on kiinnittänyt huomiota tapaan, jolla koronan uhreista puhutaan monissa maissa: kansaa ikään kuin valmistellaan menettämään vanhuksensa.
Hänen mukaansa Italiassa ei hyväksyttäisi, että vanhan henki olisi vähemmän arvokas kuin muiden.
Alessandro Tricarico kertoo perheen suojelevan 100-vuotiasta isoäitiään. Hänet on eristetty asuntoonsa kotiavustajan kanssa.
– Hän on hauras kuin kristalli. En ikinä antaisi anteeksi sitä, jos tartuttaisin äitini, isäni tai isoäitini, hän sanoo.
Siksi Tricarico on päättänyt edetä harkiten, vaikka lähisukulaisia saakin tavata tulevasta viikosta alkaen.
– Juuri puhuimme perheen Whatsapp-ryhmässä, että ei nyt mokata tätä. Siskoni on töissä apteekissa ja saa sieltä kaikki pöpöt. Miten voi pitää 7- ja 4-vuotiaat lapsenlapset irti mummista ja ukista, jos he eivät ole nähneet viikkokausiin? Tricarico päivittelee.
Hän on karannut pari kertaa vanhemmilleen maalle koska ei kestänyt olla yksin. Auton pysäyttäneelle poliisille hän valehteli menevänsä dokumentoimaan covid-tilannetta. Tricarico on erikoistunut valokuvaajana muraaleihin, seiniin kiinnitettäviin jättimäisiin teoksiin.
Etäisyyden pito vanhempien pihalla aiheutti myös koomisia tilanteita. Isä ja poika ryhtyivät rakentamaan puuvajaa, mutta vasaroinnin lomassa tuli riitaa.
– Yleensä menisin ottamaan vasaran suurieleisesti isän kädestä ja näyttäisin, miten homma pitää hoitaa. Nyt riitelimme kiivaasti metrin päästä, Tricarico nauraa.
Sydän sanoo: anna mennä
Toukokuun alussa italialaisille on luvattu joitakin vapauksia. Ulkoilla saa enemmän kuin 200 metriä ja ruokaakin mennä noutamaan ravintoloista.
Paluuyritys kohti normaalia huolettaa Marco Lovisoloa, Chiara Coania ja Alessandro Tricaricoa. Osaavatko italialaiset pidättäytyä iholle menemisestä? Ollaanko pian taas samassa jamassa?
Lovisolo ei usko, että kaikki ryntäävät kahviloihin, kun ne aukeavat.
– Olemme säikähtäneet. Ihmiset ovat alkaneet kokata ja juoda espressot kotona. Ajatus siitä, että menee ravintolaan syömään pleksilasin läpi, ei viehätä, hän sanoo.
Chiara Coan pohtii, muuttaako turvavälien ja maskien pitopakko italialaisia. Hän huomaa jo muutosta omassa käytöksessään.
Aluksi, kun Coan vei ostokset vanhemmilleen ja tädilleen, hän teki ilmassa eleen suukon antamisesta.
– Nyt en tee enää sitä. On tullut ihan normaalia sanoa heipat ilman mitään, hän huokaa.
Kolmekymppinen Alessandro Tricarico ei aio palata heti baariin, ainakaan pieneen.
– Vaikka en itse pelkää sairastumista, tämä on eettisesti tosi monimutkainen kysymys, hän pohtii.
Ennen liikkumisrajoituksia Tricarico vietti vilkasta elämää: kierteli kuvaamassa ja tapaamassa ihmisiä aamusta iltaan. Nyt pelko töiden loppumisesta ja rahahanojen kiinni menosta on niin suuri, ettei hän pysty tekemään juuri muuta kuin makaamaan sohvan pohjalla.
Välillä hän laittaa pois talvivaatteita ja kaivaa kaapeista kesävaatteita.
Tricarico kertoo ajattelevansa usein, miltä ensimmäinen suudelma koronan jälkeen tuntuu.
– Kun tämä on ohi, menen pussaamaan poskelle ensimmäistä ihmistä jonka tapaan, hän sanoo.
– Sen on pakko olla ihanaa ja pelottavaa. Sydän sanoo, että anna mennä, mutta aivot sanovat: odota.