Kolumni

Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.

Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa

Kävin tuossa juuri ennen maailmanloppua, tarkemmin sanottuna maaliskuun alussa, Tallinnassa Fotografiska-museossa. Siellä oli aika vaikuttava näyttely vuoden 1979 kultaryntäyksestä Brasiliassa. Se näytti sellaiselta 1800-luvun meiningiltä, kun ukot kantoivat henkensä kaupalla 40 kiloa painavia näytesäkkejä kamalia tikkaita pitkin kuni muurahaiset. Siis todellakaan ei olisi EU hyväksynyt moista!

Samaa näyttelyä katsomassa oli eräs suomalaisrouva, jolle totesin, että onpa hurjannäköistä touhua. Hän paheksui suureen ääneen, että miten voidaan ihmisiä riistää noin ja että kaivostoiminta on ylipäänsä kamalaa ja pitäisi lopettaa kokonaan.

Jäin oikein pitkäksi aikaa miettimään asiaa, kun hän kumminkin vaikutti ihan järjissään olevalta, itseäni vähän vanhemmalta naiselta.

Siis ensinnäkin ne ukot olivat kaikki siellä vapaaehtoisesti (varmaan olivat köyhiä, mutta ei niitä kukaan sinne pyssyllä pakottanut). Lisäksi tuo idea, että kaivosteollisuus pitäisi lakkauttaa, oli aika erikoinen. Ellei kaivoksia olisi, ei olisi myöskään esimerkiksi rautaa tai mitään muuta metallia. Eikä tietenkään sitten yhtään ainutta konetta tahi kojetta minkäänlaista. Puuaurat olisivat puutapeilla kiinni, kun hevoiset niitä kengättöminä vetäisivät.

No, kaikille tulee aina joskus aivopieruja. Mutta tuossa oltiin aika olennaisen asian ääressä, sillä nykyihmisiltä tuntuu melko usein unohtuvan, että tavarat eivät tule tyhjästä, eikä sähkö ja raha seinästä, vaan ne pitää ihan oikeasti tehdä, valmistaa ja ansaita, ja siinä sivussa sitten tuppaa tapahtumaan ikäviäkin asioita, mutta ilman toimeliaisuutta ei ole mitään.

Samaan aikaan toisaalla: Yhteiskunta on nyt enemmän ja vähemmän pysähtynyt. Lentoliikenne loppunut, laivamatkustaminen hävinnyt, konsertteja ei soiteta eikä näytelmiä näytellä. Lomautuksia satelee siellä ja täällä. Freelancerit ovat hätää kärsimässä, pienyrittäjät menevät konkurssiin.

Vain valtion hommissa olevat porskuttavat – hetken pidempään kuin muut joka tapauksessa. Jos poikkeusolot jatkuvat yli tämän arvioidun pari kuukautta, jopa virkamiesten palkanmaksu loppuu ja silloin onkin sitten piru merrassa, toden totta!

Jos vähän vetää mutkia suoraksi, niin itse asiassa käsillä oleva tilanne on samankaltainen kuin mikä seuraa kun esimerkiksi vaaditaan että kasvun ideologiasta on luovuttava. Siis kun erilaiset hyvää tarkoittavat ihmiset vaativat, että pitää luopua siitä ja tuosta ja sulkea nuo tehtaat ja vähentää sitä ja tätä ja lopettaa metsähakkuut ja inhat kaivokset.

Se mitä sellaisesta seuraa ei nimittäin ole lintujen titityytä ja vihreitä niittyjä joilla leijonat ja lampaat käyskentelevät sulassa sovussa. Sen sijaan seurauksena on massatyöttömyys ja viime kädessä se, että loppuvat niin vessapaperi kuin vähemmän tärkeät hyödykkeet kuten ruoka.

Eikä se ole ollenkaan kivaa.

Siksi kun osoitetaan mieltä vaikka ilmastonmuutoksen vastustamiseksi, pitäisi olla tarkkana mitä toivoo. Totta kai saastuttaminen on huono juttu ja ilmastonmuutos myös. Mutta niin on kaaos ja lamaannuskin. Kaikenlaisen muutoksen tulee olla hallittua. Sellaista, että ensin rakennamme hiilivoimalan viereen hippivoimalan, joka tuottaa saman verran sähköä kuin se hiilivoimala – ja vasta sitten lopetamme sen hiilivoimalan.

Sama pätee tietenkin kaikkiin radikaaleihin poliittisiin vaatimuksiin, niin kuin vaikka maahanmuuton vastustajien jatkuvaan parkumiseen siitä, että rajat pitää laittaa kiinni. No nyt ne ovat kiinni eikä paljon naurata.

Olennaista on, että ihmisillä pitää olla työtä ja uskoa siihen että heillä on rahaa ostaa pullaa ensi kuussakin. Jos kyhjötetään kotona rajat ja ulko-ovi kiinni eikä kuluteta, maailma kaatuu yllättävän nopeasti. Ei tule taiteilija-apurahoja. Ei tule konsertteihin kuulijoita. Ei voi mennä lomalle. Ei voi ostaa uutta takkia ja joutuu mieron tielle, ja silloin asiat menevät yleensä vielä huonommin, syntyy levottomuutta, anarkiaa ja pahimmassa tapauksessa sota.

Siksi kannattaa aina suhtautua hyvin skeptisesti ideoihin, joissa vaaditaan nopeita ja radikaaleja muutoksia yhteiskuntaan. Niissä on yleensä pelkästään häviäjiä.

Ehkäpä koronavirus onkin hyvä muistutus siitä, kuinka ikävää elämä on silloin, kun se ei ole yhtä yltäkylläistä ja ihanan arkista kuin se yleensä on. Semminkin kun ikävistä kuolemantapauksista huolimatta tämä ei nyt kuitenkaan ole mikään kolmas maailmansota, vaan erikoistilanne, joka hoidetaan pääosin makaamalla sohvalla.

Roope Lipasti

Kirjoittaja on lietolainen kirjailija, joka eksyy vapaa-aikanaan kernaasti konkreettisiin ja selkeisiin remonttihommiin.

Aiheesta voi keskustella 2.4. klo 23.00 asti.