Kolumni
Kolumneja kirjoittaa laaja joukko Ylen ulkopuolisia tekijöitä.
Lue kolumneja
Kuuntele kolumneja Yle Areenassa
Moni on selittänyt sotahistoriaa suomalaisen kotiväkivallan syyksi. Veteraanin jälkeläisenä opin ymmärtämään, että monet traumat ovat ylisukupolvisia. Annoimme esivanhemmillemme väkivallan usein anteeksi, kun halusimme ymmärtää niitä vammoja, joita he sieluissaan kantoivat. Kyse on kuitenkin sotaa syvemmästä ongelmasta.
Oma 1980-luvulla syntynyt ikäluokkani ei ole edistynyt juuri millään lailla aiempien sukupolvien käytöksestä. Me jatkamme häpeän kulttuuria, jossa ristiriitojen avaaminen sysätään syrjään eikä itsetunto kestä ongelmien käsittelyä avoimesti.
Kun painekattilan mittari alkaa varoitella ja venttiilit viheltää, juodaan känni ja hakataan lähin mahdollinen ihminen, yleensä oma puoliso.
Viranomaisten tietoon tulee parisuhdeväkivaltatilanne joka tunti. Uhreista kaksi kolmasosaa on naisia ja yksi kolmannes miehiä. Väkivalta ei jakaudu Suomessa tasaisesti. Vielä jokunen vuosi sitten Keski-Pohjanmaan luvut olivat liki kaksinkertaiset Uuteenmaahan verrattuna.
Naiselle on melkein yhtä todennäköistä joutua elämänsä aikana parisuhteessa pahoinpidellyksi kuin elää pelotta sellaista elämää, jota olemme tottuneet ajattelemaan normaaliksi. Tosin sanaa ”normaali” tulee tässä yhteydessä käyttää varoen. Perheväkivalta koskettaa jokaisen suomalaisen lähipiiriä.
Vain murto-osa kaikesta väkivallasta tulee viranomaisten tietoon. Väkivaltaa edeltävä uhkaava käytös ei näy tilastoissa. Kotien vihanpurkaukset ovat niin massiivinen ongelma, että kireä ilmapiiri lienee normaali suomalaisen perheen tunnelma.
Kolmasosa Suomessa tapahtuvista väkivaltarikoksista on nykyisen tai entisen kumppanin tekemiä. Naisten osuus väkivallan tekijöinä on edelleen tabu, ja se on luultua yleisempää. Lapsiin kohdistuva väkivalta on useimmin naisten tekemää. Suomi on perheväkivallan suhteen kehitysmaa. Kansainväliset järjestöt pitävät tätä asiaa yhtenä maamme suurimmista ihmisoikeusongelmista.
Väkivaltainen käytös on kaikilla ihmisillä lähellä. Kuka hyvänsä ihminen pimahtaa, kun tarpeeksi provosoidaan. Perheväkivallan mekanismissa provosointia harvoin on. Ennemmin väkivaltaa käyttävä ihminen provosoi itsensä tilaan, jossa tuntee toisen pahoinpitelyn olevan oikeutettua. Lyöminen ei vähennä vihaa, vaan ainoastaan turruttaa. Samalla tavalla kuin juominen ei hukuta ongelmia, vaan syventää niiden kaivoa. Alkoholi onkin säännöllinen väkivallan taustatekijä.
Väkivaltaisen ihmisen käytös on pakonomaista ja kypsymätöntä. Se on itseään toistava kehä, jossa impulssikontrollin menettäminen synnyttää ihmisessä pysyvän häpeän. Häpeän takia hän jättää ongelmansa käsittelemättä, kunnes menettää kontrollinsa uudestaan. Monessa suhteessa väkivaltainen ihminen on myös itse väkivaltansa uhri.
Tällaisia miehiä, ja joskus naisiakin, näkee harvakseltaan nyrkkeilysalilla, joilla käyn kuntoilemassa. Heidät tunnistaa siitä, ettei heillä ole mitään tekniikkaa tai motorista tavoitetta. Yleensä heillä ei ole edes varusteita. He seisovat mykkinä nyrkkeilysäkin edessä, kunnes hyökkäävät sen kimppuun ja mätkivät sitä silmittömässä vimmassa kymmenen kertaa.
Sitten heidän voimansa loppuvat ja he kävelevät paikalta kuin olisivat saavuttaneet jotain, kuin he olisivat selättäneet oman epävarmuutensa läimittyään huonossa asennossa säkkiä kädet tuulimyllynä pyörien.
On hyvin helppo kuvitella heidät samassa puuhassa parisuhteessa. Jos ei ole keinoja käsitellä vastoinkäymisiä, ne möyrivät tiensä esiin hallitsemattomasti. Kontrolli pettää ja Freudin totuus näkee päivänvalon: torjuttu palaa aina.
Suurin tragedia tässä kuviossa on, että raivonpurkaukset eivät loivenna ongelmaa millään tavalla. Kun impulssit ottavat vallan ja nyrkit puhuvat, ihminen palaa samaan pisteeseen, josta vastoinkäymiset alkoivat. Anteeksipyynnöt ja katumus eivät auta, sillä käytösmalli toistaa pakottavasti itseään.
Apua on ollut saatavilla jo kauan. Tosin kynnys avun hakemiseen pitäisi olla selvästi matalampi. Väkivaltaisen käytöksen tabu ja sen synnyttämä häpeä pitäisi saada rikottua. Se ei lopulta vaadi muuta kuin rohkeutta puuttua ongelmaan.
Lyömätön Linja sai alkunsa 30 vuotta sitten, kun pastorina työskennellyt Lasse Reijomaa alkoi jakaa Espoon kapakoissa paperilappuja. Niissä oli auttavan puhelimen numero väkivaltaan turvautuville miehille. Numero ohjautui hänen kännykkäänsä. Aina kun se soi, Reijomaa vastasi.
Pian koossa oli säännöllisesti kokoontuva ryhmä. Ongelman puuttumiseen ei tarvittu muuta kuin terveet jalat ja toimiva puhelin. Halu ja kyky auttaa tekivät Reijomaasta yhden aikamme sankareista. Hän osasi kuunnella sen sijaan, että tuomitsi. Ennen kaikkea hän ymmärsi, miten arkinen asia perheväkivalta on.
Keski-Pohjanmaan surkea väkivaltatilanne on sekin saanut jo lupaavaa apua ilman maksuja ja lähetteitä toimivasta Väkevä-yksiköstä. Tärkeintä on ymmärtää, että väkivaltaan puuttuminen on mahdollista. Vielä tärkeämpää on ymmärtää avun saamisen välttämättömyys. Väkivaltaista käytöstä ei ole mahdollista saada kuriin ilman ulkopuolista apua.
Aleksis Salusjärvi
Kirjoittaja on helsinkiläinen päätoimittaja, joka työskentelee Helsingin ja Vantaan vankiloiden nuortenosastolla ja opettaa tekstitaitoja heikosti lukeville nuorille.
Aiheesta voi keskustella 30.8.klo 16.00 asti.
Lue myös:
Aleksis Salusjärven kolumni: Kovemmissa rangaistuksissa ei ole mitään järkeä
Auttava puhelin suojelee väkivallan uhria kontrolloivalta läheiseltä: ”Soitto ei näy puhelinlaskussa”
Neuvolat saavat yhteisen työkalun lähisuhdeväkivallasta kärsivien tunnistamiseen ja auttamiseen