”Veljeni tapettiin vuosi sitten. Serkkuni murhattiin jo aiemmin. Myös isäni tapettiin. Kun hain isäni ruumiin, ruumishuoneen vahtimestari sanoi, että minun kannattaisi paeta maasta", kertoo Maria Reyes Ulkolinjan ohjaaja Pertti Pesoselle.
Maria Reyesin veli joutui Hondurasissa rikollisjengien maalitauluksi. Veli ei alistunut rikollisten kiristykseen. Hän kieltäytyi maksamasta jengien perimää ”sotaveroa”. Hondurasissa ei edes käydä sotaa.
Lopulta Hondurasia koetteleva jengien harjoittama väkivalta nielaisi mukaansa koko Marian suvun.
Honduras on yksi maailman väkivaltaisimpia maita, ja Hondurasin pohjoisosassa oleva San Pedro Sula on maan väkivaltaisin kaupunki.
Maria päätti paeta San Pedro Sulasta. Nuori äiti lähti kahden pienen tyttärensä kanssa ihmiskaravaanin mukana kohti parempaa.
Ihmiskaravaani lähtee yöllä
Karavaani lähtee kävelemään aamuyöllä San Pedro Sulan bussiaseman edestä.
Tuhansia ihmisiä, perheitä, lapsia on lähdössä pitkälle matkalle, jonka määränpäästä heillä on vain toive, ei tietoa.
Ihmiset kävelevät kohti unelmaansa, joka useimmilla on Yhdysvallat. Monelle heistä riittäisi elämä ilman väkivallan uhkaa ja köyhyyttä.
Näkemäni todellisuus ja se unelma, joka pitkälle matkalle sonnustautuvien ihmisten silmissä siintää, eivät kohtaa. Eivät mitenkään.
Olen tavannut keskiamerikkalaisia siirtolaisia monta kertaa. Olen kulkenut heidän mukanaan Meksikon ja Yhdysvaltain rajalle, seurannut rajanylitystä tiettömässä erämaassa.
Olen yrittänyt kuvata niin, ettei mukana kulkeva salakuljettaja, coyote tai pollero näy kuvissa.
Olen haastatellut useita ja keskustellut vielä useampien Yhdysvalloissa elävien paperittomien siirtolaisten kanssa – Arizonassa, Kaliforniassa, Chicagossa ja New Jerseyssä.
Yhteistä tapaamissani ihmisissä on nöyryys ja halu rakentaa elämäänsä amerikkalaisen yhteiskunnan varjopuolella. Tekemällä töitä, joita amerikkalaiset itse eivät halua tehdä.
Nämä ihmiset yrittävät luovia eteenpäin toisen luokan kansalaisina. Tai ei edes kansalaisina, sillä paperiton on yhtä kuin "ei-kukaan".
On mieltäkääntävää nähdä, miten näkemäni todellisuus ja se unelma, joka pitkälle matkalle sonnustautuvien ihmisten silmissä siintää, eivät kohtaa. Eivät mitenkään.
Neljä päivää ja lähes tuhat kilometriä myöhemmin karavaanin kärkijoukko on ehtinyt Guatemalan ja Meksikon rajalle.
Maria ja lapset ovat uupuneita. Neljä vuorokautta kävellen ja liftaten olemattomilla yöunilla alkaa tuntua. Jaloissa on kipeitä rakkoja, reisiin sattuu.
Vilkasta rajajoella
Guatemalan ja Meksikon välisellä Suchiate-joella käy jatkuva liikenne. Yksittäisiä siirtolaisia tulee tasaisena virtana joen yli, eikä poliisi juuri papereita kysele.
Toiseen suuntaan liikkuu salakuljetettavaa tavaraa, avoimesti rajapoliisien silmien alla. Matalan joen yli lipuu ihmisiä, eivätkä siirtolaiset erotu muusta ihmisvirrasta.
Poliisi ei välitä yksittäisistä tulijoista, he keskittyvät pysäyttämään lähestyvän tuhansien ihmisten karavaanin.
Trump painostaa Meksikoa
Tunnelma muuttuu, kun mennään rajalta Tapachulaan. Poliisi ratsaa ihmisiä, joita se olettaa siirtolaisiksi.
Kaupungin laitamilla on Latinalaisen Amerikan suurin vankila, jonka asukkaat ovat käytännössä kaikki karkoitusta odottavia siirtolaisia.
Hondurasista tullut Junior Solis kertoo, miten kaupungilla liikkuessa pitää olla varovainen. Pahinta mitä voisi tapahtua olisi jäädä kiinni ja joutua karkotetuksi.
Juniorilla on erityinen syy olla varovainen – hän odottaa Meksikoon puolisoaan Mariaa.
Whatsapp-viestien avulla hän on pysynyt joten kuten kärryillä siitä, missä vaiheessa pakomatkaa Maria on tyttärineen.
Junior on laittanut Meksikossa vireille oleskelulupahakemuksen, mutta sitä ei ole vielä hyväksytty.
Meksikon tiukan siirtolaispolitiikan syynä on Presidentti Donald Trumpin painostus. Trump uhkaa kiristää maiden välisen kaupan tulleja, jos Meksiko ei pysäytä siirtolaisvirtaa.
Meksikolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin totella. Maa on riippuvainen kaupasta Yhdysvaltain kanssa.
"Trump ei ymmärrä siirtolaisten ahdinkoa. Hän on syntynyt rikkaaksi ja elää yltäkylläisyydessä, tavallisten ihmisten ongelmat eivät kosketa häntä", sanoo pappi Heyman Vasquez.
Odotusta rajalla
Maria ja lapset jäävät jumiin useaksi päiväksi Guatemalan rajalle. Hondurasista lähtenyt ihmiskaravaani on hajonnut matkalla.
Maria saapui Meksikon rajalle ensimmäisten joukossa. He odottavat karavaanin pääjoukkoa, jotta he voisivat yrittää yhdessä rajanylitystä. Poliisin on vaikeampi pysäyttää ylittäjiä, jos heitä on paljon.
Kahdeksanvuotias Hillary vetää minut sivummalle. Hän itkee ja kertoo, miten mieltä painaa se, miten 7-vuotias pikkuveli Antonio ei aamuyön tunteina suostunut lähtemään mukaan.
Antonio meni paniikkiin, kun hänet herätettiin kahden aikaan yöllä. Lopulta Maria, neljävuotias Suany ja Hillary joutuivat lähtemään kolmistaan – Antonion jäädessä isänsä, Marian ex-miehen kanssa Hondurasiin.
Menetän yhteyden Marian perheeseen, kun väkijoukko alkaa vyöryä kohti Meksikon rajaa. Poliisi on vastassa ja tukkii rajasillan. Jään rajan väärälle puolelle.
En löydä heitä enää.
Olin jo palannut Meksikosta kotiin, kun Junior soittaa.
Seuraavana päivänä Marian puoliso Junior saa viestin, että Maria on ylittänyt joen lastensa kanssa.
Olin jo palannut Meksikosta kotiin, kun Junior soittaa. Hän oli löytänyt Marian ja lapset Tapachulan keskustan puistosta.
Nyt he ovat täpötäydessä vastaanottokeskuksessa, jossa he odottavat oleskelulupaa Meksikoon Marialle ja lapsille.
Perhe haaveilee edelleen pääsystä Yhdysvaltoihin. Junior on löytänyt jo töitä rakennusmiehenä. Maria oli jonkin aikaa kotiapulaisena, mutta lopetti, kun työnantaja ei maksanut sovittua palkkaa.
Hillary on aloittanut koulun paikallisella ala-asteella. Tosin koulu jäi kesken, kun se suljettiin koronaepidemian vuoksi.