Kulttuuripolitiikka saavuttaa harvoin sellaista asemaa, että se voisi kilpailla talouskasvun ja työllisyyden teemojen kanssa ”vakavien” poliittisten kysymysten areenalla. Seuraavissa vaaleissa korostuvat työpaikat ja talous – niin kuin yleensä.
Poliitikot puhuvat kulttuurista mielellään silloin, kun he haluavat korostaa hyvinvointipalvelujen säilyttämistä. Kulttuuripalvelujen säilyttäminen liittyy laajempaan huoleen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta. Jos kulttuurille halutaan lisää rahoitusta, se kannattaa projektisuunnitelmissa ja vaikutusmittauksissa kytkeä sosiaali- ja terveysalaan tai kulttuurivientiin. Mielellään molempiin.
Näytelmäkirjailija Johannes Ekholmin mukaan poliitikon puoluekanta on helppo päätellä siitä, kumpaa taiteen välinearvoa hän haluaa korostaa.
”Sosiaalidemokraattisessa ajattelussa taide on jonkinlainen mielenterveyspalvelu, sielunhoitoa työkyvyn ylläpitämiseksi. Oikeistolaisessa ajattelussa taas suomalaisesta taiteesta saa oivan vientituotteen, joka kohottaa suomalaista brändiarvoa.”
Olen Ekholmin kanssa samaa mieltä myös siitä, että häviäjänä tässä kuviossa on taide, joka haluaa olla vain taidetta. Yksi taiteen tehtävistä on kuvata sitä mikä on mahdotonta.
Mikä on taiteen merkitys?
Taiteen merkityksestä on vaikeaa muodostaa yksiselitteistä määritelmää. Vastauksesta kysymykseen ”mikä on taiteen merkitys” tulee helposti ympäripyöreä. Kun poliitikko haluaa miellyttää äänestäjäkuntaansa, vastaus muuttuu todennäköisesti muodottomaksi. Vai mitä mieltä olette perussuomalaisten kansanedustajan Reijo Hongiston vastauksesta?
"Jos kaikki paitsi purjehdus on turhaa - ei taiteellakaan ole merkitystä. Paitsi - jos purjehduskin on taidetta - ja sitähän se on."
Hongiston vastauksessa taide saa merkityksen monimutkaisesta vastaavuuksien verkostosta, jossa taide on alisteinen jonkin muun – tässä tapauksessa purjehduksen – taiteellisuudelle. Ehkä tästä saa aikaiseksi taidepoliittisen ohjelman, jos lasketaan kuinka monta risteilijätilausta valtion kulttuuribudjetilla Suomeen saisi.
Kaikkien onneksi taiteilija Anssi Kasitonni paljasti Reijo Hongiston taiteen merkityspohdinnan järjettömyyden. Sanat ”taide” ja ”purjehtiminen” voidaan korvalla millä tahansa sanoilla ja – simsalabim – lause pysyy sisäiseltä merkitykseltään muuttumattomana: ”Jos kaikki paitsi paneminen on turhaa, ei tieteelläkään ole merkitystä. Paitsi – jos paneminenkin on tiedettä – ja sitähän se on.”
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/02/13/persun-taidelause-anssi-kasitonnin-generaattorissa
Kulttuuriviennistä sosiaalipolitiikkaan
Helsingin yliopiston viestintäpolitiikan professori Hannu Nieminen kirjoittaa kirjassa Tehtävä kulttuurille (2014), että hyvinvointivaltion laajentuminen 1990-luvun lamaan asti edesauttoi kulttuuripolitiikan autonomista asemaa. Hyvinvointivaltion kontekstissa oli perusteltua rajata erillinen kulttuuripolitiikan alue, joka huolehtii taiteilijoiden ja muiden kulttuurityöläisten asioista. Kun kilpailuvaltio korvasi hyvinvointivaltion, myös kulttuuripolitiikan piti löytää uusi oikeutus olemassaololleen. Tämä löytyi kulttuuriviennistä.
Nyt kun lähestytään vuoden 2015 eduskuntavaaleja, kulttuuriviennin taikasana suorastaan loistaa poissaolollaan kulttuuriministeriön muistioissa. Sen paikan kulttuuripolitiikan oikeuttajana on vallannut kulttuurin hyvinvointivaikutus ja kulttuurin yhteys sosiaalipolitiikkaan. Taiteilijoiden vaatimukset lisärahoituksesta kannattaa mieluiten liittää visioihin sairaalaklovneista ja erilaisista yhteisötaiteellisista kokeiluista. Eli toisin sanoen, purjehdus (lue: terveyskeskus, sairaala, lastensuojelu, päiväkoti, rakentaminen) ei ole turhaa, se on taidetta, mistä seuraa, että taide ei ole ainakaan turhaa.
Mahdottoman politiikka
Poliitikkojen ihastellessa taiteen hyvää tekeviä ja jalostavia vaikutuksia, taiteilijakunta on alkanut luotsata omaa kulttuuripoliittista keskusteluaan. Baltic Circle -festivaalin järjestämässä Suomen taidepoliittisessa tapahtumassa näkyväksi tullut liikehdintä jatkuu nyt vaikka Kulttuurin välikysymys -otsakkeen alla ja monessa muussa paikassa. On syntynyt uusia taiteen tekemisen instituutioita, jotka toimivat perinteisen kulttuuripolitiikan liepeillä. Uudet taiteentekijöiden yhteenliittymät haastavat perinteiset kulttuuripolitiikan keskustelufoorumit.
Merkillistä ja ilahduttavaa tässä viimeaikaisessa liikehdinnässä on, että se muodostuu taiteen omista lähtökohdista. Suomen taidepoliittinen tapahtuma oli esitys politiikasta, jossa poliitikot muuttuivat hetkellisesti taiteeksi. Kulttuuri- ja taidepolitiikan on käännyttävä pois ulkoisista uhista kohti ydinasiaansa, eli kulttuuria ja taidetta.
Vaikka taide ei voi kilpailla edellä mainittujen ”vakavien” poliittisten teemojen kanssa eikä antaa ratkaisua suomalaisen vientiteollisuuden ongelmiin, se voi tuoda esille sen mikä on politiikassa ”mahdotonta”. Taide ei anna voimia ja virkistystä selvitä seuraavasta työpäivästä, vaan se antaa mahdollisuuden heittäytyä kokonaan yhteiskunnallisten pakkojen ulkopuolelle. Vaihtoehdottomassa maailmassa tällä on suuri poliittinen merkitys.