Suomalaisissa elokuvissa aiheiden trendaavuus on tärkeämpää kuin muoto. Silloin suurimpia onnistumisia ei synny, kirjoittaa Joel Karppanen.

Tällaista ei meillä päin tehdä. Useita minuutteja kestävällä pimeydellä alkava Jonathan Glazerin The Zone of Interest näyttää pahuuden arkipäiväisyyden kuvaamalla natsiperheen idyllistä elämää Auschwitzin muurien kupeessa. Rakkautta ja anarkiaa -festivaalila esitetty, Cannesissakin palkittu provokatiivinen ja haastava teos nousi omissa kirjoissani kuluvan vuosikymmenen parhaimmaksi elokuvaksi.

Muodoltaan ankaran kokeilevalle elokuvalle tuskin olisi herunut rahoitusta Suomessa, mutta kyllä meilläkin yritetään. Festivaalisunnuntaina Kino Engelin pikkuruiselle valkokankaalle heijastettiin Markku Hakalan ja Mari Käen tuore yhteisohjaus Hiidenkirnu. Vain paria viikkoa aiemmin olin istunut arkistonäytöksessä katsomassa taiwanilaisen Tsai Ming-Lianin teosta Goodbye Dragon Inn (2003) ja pohtinut miksei Suomessa tehdä tällaista: mietiskelevää ja juonesta vapaata, lähes dialogitonta slow cinemaa.

Aidosti rajoja rikkovan elokuvan tekeminen vaatii resursseja.

Engelissä tuntui, että Hiidenkirnu voisi olla vastaus kaipuuseen. 70-luvulle sijoittuva maagisrealistinen kuvaus tehtaassa työskentelevän miehen ja naisen hapuilevasta perhe-elämästä, kafkalaisesta byrokratiasta ja pohjanmaalaiseen navettaan lukitusta jättiläisestä avautuu kuin uni, josta ei ole ulospääsyä. Elokuvan mustavalkoiset, studiossa Roy Anderssonin hengessä kuvatut staattiset otokset ovat korostetun epätodellisia, äänimaisema kuohuu ja kohisee, vähäisestä dialogista on tarkoituksenmukaisesti mahdotonta saada selvää. Jokaisesta kohtauksesta leikataan mustaan: juonta ei päästetä syntymään.

Aidosti omaehtoisen ja rajoja rikkovan elokuvan tekeminen vaatii resursseja. Hiidenkirnu on tekijöidensä itse tuottama elokuva ja sitä tehtiin kuusi vuotta. Lopputekstit kertovat ohjaajan toimineen kuljettajana, tuottajan muonittajana. Suomen elokuvasäätiö ei ole teosta tukenut.

Kokeellisten elokuvien rahoittaminen on erityisen hankalaa, sillä ne ovat usein taiteilijavetoisia, eivätkä yksittäiset tekijät voi hakea tuotantotukea. Tästä esimerkkinä festivaalilla esitettävä toinen tinkimätön kotimainen, Matti Harjun Natura, jonka taiteilija on tehnyt liki kokonaan omalla yhden hengen tuotantotiimillään. Jussi Eerolan ja Mika Taanilan tuotantoyhtiö Testifilmi perustettiin siksi, että myös kokeellisille elokuville voisi hakea rahoitusta.

Pienen maamme elokuvarahoitus on keskittynyttä: pitkää elokuvaa on vaikea tehdä ellei mukana ole sekä Suomen elokuvasäätiö että Yleisradio. Kolmannella keskeisellä tukijalla, Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskuksella, on oma tukensa mediataideteoksille.

Aikamme korostaa henkilökohtaisuutta ja ajankohtaisia teemoja, aihetta ja sisältöä yli muodon.

Tukimenettelyssä hiertää myös se, että siiinä missä muualla taidekentällä päätökset tehdään usein vertaisarvioiden lautakunnissa, elokuva-alalla rahoituksesta päättää usein yksi ihminen, tuotantoneuvoja. Tuotantoyhtiöt keskustelevat elokuvan sisällöstä kehittämis- ja tuotantovaiheessa rahoittajien kanssa, joilla on mahdollisuus vaikuttaa elokuvan sisältöön ennen rahoituspäätöstä, sekä vielä rahoittajakatselussa leikkausprosessin aikana.

Syvempi ongelma on, että aikamme korostaa henkilökohtaisuutta ja ajankohtaisia teemoja, aihetta ja sisältöä yli muodon. Elokuvasäätiön isoimmat tukipotit menevät yleensä juonellisille kaupallisille teoksille. Vuonna 2023 säätiö on myöntänyt tukea 34 elokuvalle. Yli 500 000 euron rahoituksen saaneiden joukossa on muun muassa historiallinen draama, yksi ”elämänmakuinen draamakomedia” ja Hevi Reissu 2. Nämä haukkaavat vajaan seitsemän miljoonan euron kokonaispotista kolmasosan.

Alalla on syytä pohtia, kuinka rahoituksessa mahdollistettaisiin rohkeampi riskinotto. Myös levitys vaatii rahaa, ja siinä kilpailussa pienet elokuvat häviävät Barbien kaltaisille blockbustereille, joilla on takanaan iso markkinointikoneisto. Ehkä Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakon aiheuttamaa laihaa elokuvasyksyä voisi kokeilla paikata tuomalla teatterilevitykseen Hiidenkirnun, Naturan ja vaikkapa Kelly Reichardtin uutuuden, niin ikään R&A:ssa nähdyn Showing upin.

Arvostettu yhdysvaltalaisohjaaja kertoo tuoreessa haastattelussa, kuinka hän pelkää töidensä loppuvan megaelokuvien dominoidessa. Vielä 1970-luvulla Warner Brosinkin elokuvat saattoivat olla sellaisia kuten Ken Russelin houreinen nunna- ja noitavainoepookki The Devils (1971), joka esitettiin hiljan Oodissa Kino Reginassa.

Nykyään elokuva on myydäkseen kyettävä tiivistämään yhteen one-lineriin. Kokeellisuus taas tarkoittaa uuden muodon etsimistä, vanhojen tapojen haastamista. Jos lopputuloksen tietää jo ennen elokuvantekoa, ja sen voi kirjoittaa auki, mikä pointti on tehdä enää itse elokuvaa? Jos joku kysyisi minulta mistä The Devils varsinaisesti kertoo, en osaisi vastata.

”Älä koskaan yritä kuvailla, mistä jokin merkkiteos kertoo. Tai jos sen teet, ainoa mahdollinen vastaus on tämä: ei mistään. Merkkiteoksessa ei koskaan käsitellä mitään erityistä, ja silti siinä on kaikki”, Mohamed Mbougar Sarr kirjoittaa romaanissaan Miesten syvimmät salaisuudet.

Haluan Suomeen vähemmän elokuvia trendaavista aiheista, tilalle niitä, jotka eivät kerro yhtikäs mistään – ja juuri siksi kertovat kaikesta.

Hiidenkirnu esitetään Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaalilla vielä 22.9. ja 23.9., Natura 22.9.