On elämän hetkiä, joihin palaa yhä uudelleen. Lapsuusaikaisia tarkoitan tässä.
Itselleni kesäinen tai alkusyksyinen vesisade tuo mieleen muistikuvan Lieksan ukkilastani ajalta, jolloin jo osasin lukea.
Sadepäivät olivat aivan erityisesti lukupäiviä. Mieluusti vinnillä, huoneessa, joka oli käytössä vain kesällä, kun siinä ei ollut lämpöeristystä. Eikä kylmä- .
Sade ropisi kivasti kattoon, ja kesäisenä alkuiltana sitä saattoi miettiä, jatkaako Jules Vernen kirjan lukemista, vai lähteäkö tihkusateeseen mato-ongelle puolen kilometrin päähän. Useimmiten kirja voitti.
Kun kesähuoneen ikkunasta pisti päänsä ulos, ja katsoi alas- tai ylöspäin, näki radioantennin johdon.
Kun meni alakertaan, ja katsoi antennijohtoa kammarin seinän ulkopuolella, siinä oli litteästä rautalangasta tehty katkaisija; jonkinlainen kääntyvä haarukka, jolla antennijohdon sai “katkaistuksi”, niin että johtoon tuli muutaman sentin katko - sillä tavalla ukkoskelissä pienennettiin riskiä, että salamasähkö yltäisi radiovastaanottimeen ja keittäisi sen plasmapuuroksi.
Siirrytään nyt loppusyksyyn tai talveen:
Kammarissa, jonne sen äskeisen antennijohdon pää päätyi, oli vanha putkiradio. Ei aataminaikuinen, pikemminkin ehkä 50-luvun loppua.
Siinä oli vihreä virityssilmä.
Ukki kuunteli radiota illalla usein kamarissa niin, että valot olivat poissa, vain vihreä virityssilmä loisti, kun ukki äänetönnä klassista musiikkia tai iltahartautta. Huone oli pimeänä, koska sähkö oli kallista, eikä radion kuuntelemiseen valoa tarvittu.
Kotona Joensuussa meillä oli isompi putkiradio, jonka lasisessa viritystaulussa luki eksoottisia nimiä kuten Hilversum, Lontoo, Berliini. Tutumpi Lahtikin oli siellä.
Sitä radiota ukki, isäni kertoman mukaan, kuunteli eräänä syysiltana kun oli Joensuussa käymässä. Asunnon valot olivat pimeänä, vain radion lasisen viritystaulun pieni lamppu hiukan hehkui.
Isän tullessa kotiin minä kuulemma itkin täyttä kurkkua, kun nähtävästi jotenkin pelkäsin sielä pimeässä.
Isä sytytti valot, ja kysyi ukilta, miksi ihmeessä täällä on pilkkopimeää, ja pikkupoika ulvoo täyttä kurkkua.
Ukki oli selittänyt, että sähkönsäästösyistä ei viitsinyt valoja pitää, kun kerran vain radiota kuunteli.
Isä kertoi läväyttäneensä tupaan täydet valot, ottaneensa minut syliin, ja ripittäneensä ukkia, että niin kallista ei sähkö ollut, että lapsen tarvitsisi peloissaan pimeässä olla.
Itselläni on jokin etäinen muistikuva tapahtumasta, mutta ei mikään erityisen traumaattinen nähtävästi, koska muistan sittemmin monesti kuunnelleeni radiota ukkilassa kammarin pimeässä, nimen omaan omasta halustani juuri pimeässä, niin että huonetta valaisi vain se vihreä virityssilmä, ja ehkä puu-uunin luukkujen raosta välkkyvä liekkien valotanssi.
Radiosta saattoi tulla sen ajan hittilista, Kahdeksan kärjessä, sitten ehkä STT:n uutiset, sitten klassista musiikkia.
Mummolan tuvassa oli kaksi kattolamppua, todennäköisesti molemmat 25-wattisia.
Kammarissa oli yksi kattolamppu ja kirjoituspöydän lamppu. (60-luvun lopulla sinne tuli myös kauhea ruusukankainen ja hankalajalkainen jalkalamppu, jota naiset rakastivat ja miehet vihasivat. Siihen kompastui aina!)
Ulkorakennuksessa, jossa oli vessa, puuliiteri ja sauna, oli ulkoseinässä pieni lamppu, joka toimitti pihavalon virkaa. Ulkorakennuksen sisällä oli lamppu, joka valaisi seinään tehdyn aukon ansiosta sekä liiteri-vessa -puolta, että saunan eteistä. Multitasking!
Ja saattoi siellä ulkona kellarin vieressä, kaivoa ja kellarin ovea valaisemassa olla vielä yksi pieni ulkovalo. Mutta ei sekään takuulla palanut hetkeäkään silloin, kun kaikki olivat sisällä.
Muita sähkölaitteita ukkilan huushollissa olivat muistaakseni vedenkeitin, silitysrauta ja meidän vieraillessamme isän partakone.
Jokainen sen aikainen pohjoiskarjalainen pikkupoika muistanee aikuisten tokaiseman “Sähkköö männöö!”, jos meinasi joku valo jäädä turhaan päälle.
Ja jos ovi ulos meinasi lämmityskautena hetkeksikään jäädä turhaan auki, niin äkkiä komensi joku aikuinen “Ovi kiinni, ostolämmin!”.
Minä tajusin vasta aikuisena, että tokaisu tarkoitti sitä, ettei lämmitysenergiaa saada veloituksetta.
Lapsena se oli minulle vain outo tokaisu jossa oli ensin selkeä viesti “Ovi kiinni! ja sitten perässä rituaalinomainen loppuosa “ostolämmin”, jonka merkitystä en ymmärtänyt, enkä muutaman hedelmättömän pohtimisyrityksen jälkeen enää lapsena miettinyt.
Sähkön säästäminen iskostettiin meille kalloon, koska joka mökissä oli rahaa vähän, ja sähkö oli kallista. Ukkilassa ei ollut puhelinta, mutta meillä kotona oli, ja puhelimen käyttö se vasta kallista olikin! Kaukopuhelun soittaminen oli suunnilleen yhtä yleistä kuin suomalaismiehen valitseminen paaviksi.
Siihen aikaan jokainen joka - kuten ukkini - joutui sahaamaan pokasahalla halkoja kahtia ja pilkkomaan hellapuita, säästi energiaa luonnostaan.
Sisällä oltiin villasukat jalassa, ukilla varmaan myös välihousut talvisin sisälläkin. Ei ollut talven sisälämpötilaa pikälle kolmattakymmenettä astetta, niin kuin saattaa olla nykyään. Mutta ei sitä silti paleltu. Kun ei toisaalta oltu kalsareisillaan sisällä.
Että semmoiusta peliä oli se.
Muisteleepi nimim. “Yksi monten puolesta”.