Presidentti Urho Kekkonen harjoitti pääministeri- ja presidenttikausinaan (1950–1981) määrätietoista periferiapolitiikkaa, joka tähtäsi Pohjois-Suomen nostamiseen muun Suomen tasolle. Pohjois-Suomen erityinen merkitys Kekkoselle tunnetaan yleisesti, mutta sitä ei aiemmin ole systemaattisesti tutkittu.
Tohtoriksi aiheesta 21. toukokuuta väittelevä filosofian maisteri Matti Mäntylä toteaa tutkimuksessaan, että periferian kehittäminen näyttäytyi Kekkoselle pitkälti yhteiskunnallisena oikeudenmukaisuuskysymyksenä, mutta toisaalta hän hyödynsi periferiaa valtapolitiikassaan.
– Vaikka Pohjois-Suomi muodosti Kekkosen vahvimman tukialueen, oli se myös hänen kommunisminvastaisen taistelunsa eturintama. Lisäksi hän kytki Pohjois-Suomen kysymykset idänpolitiikkaansa. Periferia oli siten Kekkoselle sekä vallan lähde, kohde että väline, sanoo Mäntylä tutkimuksessaan.
Aktiivisella teollistamis- ja työllisyyspolitiikallaan Kekkonen pyrki estämään syrjäseutujen autioitumisen. Pohjois-Suomelle Kekkosen politiikka merkitsi taloudellista hyötyä, työpaikkoja, suoraa vaikutusmahdollisuutta ja alueen epäkohtien nousua julkisuuteen. Mielipidevaikuttajana Kekkonen nostikin alueellisen vastakohtaisuuden ja epätasapainon näkyvällä tavalla poliittiseen keskusteluun.
Tutkimuksessa on Pohjois-Suomen näkökulmasta selvitetty, mikä oli periferian merkitys Kekkosen poliittisessa toiminnassa. Tutkimuksen lähdeaineisto koostuu ensisijaisesti Kekkosen henkilökohtaisista asiakirjoista sekä hänen julkaistuista puheistaan ja kirjoituksistaan.
Filosofian maisteri Matti Mäntylä väittelee Oulun yliopistossa 21. toukokuuta. Historian alaan kuuluvan väitöskirjan otsikko on Pohjois-Suomea kehittämässä. Periferia Urho Kekkosen politiikan kohteena ja vallankäytön välineenä vuosina 1950–1981.