Edellinen peruspalveluministeri Susanna Huovinen (sd.) nimitti vuosi sitten asiantuntijaryhmän, jonka tehtävänä oli määrittää niitä tekijöitä, joita on otettava huomioon vanhuspalvelulain toimeenpanossa sekä ottaa kantaa ja vaikuttaa ikäystävällistä Suomea rakentaviin arvioihin ja asenteisiin.
Kahdeksan ihmisen työryhmä oli todellisten asiantuntijoiden joukko. Ryhmän teesit ovat selkeitä, järkeenkäyviä ja vastaansanomattomia. Esimerkkinä vaikkapa ensimmäinen teesi: “Ikääntyminen koskee koko yhteiskuntaa. Se on otettava huomioon kaikessa lainsäädännössä ja kaikissa politiikoissa.”
Asiantuntijat kirjoittavat, että elinikä pitenee, Suomen väestö ikääntyy ja vanhojen ihmisten määrä kasvaa nopeasti. Tutun kuuloista, vai mitä?
Asiantuntijat muistuttavat myös ikäsyrjinnän poistamisesta, kotihoidon uudistamisesta ja siitä, että kaikille on taattava yhdenvertainen oikeus riittävään hoitoon ja huolenpitoon. Mitäpä tähän voisi sanoa muuta kuin, että kannatetaan – viisasta puhetta.
Samalla, kun olen asiantuntijoiden kanssa samaa mieltä, minun on pakko kysyä, mikä meitä vaivaa? Mitä me odotamme? Vuodesta toiseen ja vuoron perään kuka milloinkin todistaa näitä samoja asioita, ja millä tuloksin? Kauanko asiantuntijoita kannattaa vaivata samojen asioiden selvittelyyn?
Olin vastikään kuuntelemassa hollantilaista Yvonne van Amerongenia, De Hogeweyk -dementiakylän perustajaa. Van Amerongen muistutti siitä, että vanhat ihmiset ovat erilaisia, eivät yhtä massaa. Kullakin ihmisellä on omat kiinnostuksen kohteensa.
Vanhojen ihmisten elämä on tai sen pitäisi olla samanlaista kuin muidenkin: kodissa on ulko-ovi, josta mennään ulos; kaupassa käydään, ruokaa ostetaan, tavataan toisia ihmisiä ja harrastetaan. Dementoiva sairaus ei muuta sitä. Tästäkin olen enemmän kuin samaa mieltä.
Kauanko me tarvitsemme erilaisia asiantuntijaryhmiä ja ulkomaisia vierailijoita todistamaan erilaisin tutkimuksin ja raportein, että vanhat ihmiset ovat yksilöitä – ei mikään outo porukka, josta puhutaan massana, jonka mielipidettä ei kysytä, ja joita asutetaan milloin laitoksiin ja milloin kotiin?
Erityisen outoatämä keskustelu on siksi, että vanhenemme kaikki. Takuuvarmasti monet vanhenemiseen kuuluvat asiat ovat jokaisella meillä edessä, jos eivät omakohtaisesti niin todennäköisesti omien vanhempien tai isovanhempien kautta.
Yhä useammin toivon, että ei enää tarvitsisi tehdä juttua, jossa esimerkiksi sanotaan, että vanhalla ihmiselläkin pitäisi olla ulko-ovi, josta pitää päästä ulos. Jutun tekeminen ei ole rasittavaa, mutta se on, jos ovea ei ole eikä siitä pääse ulos. Tuntuu hassulta ja suorastaan tyhmältä toistaa samaa tarinaa vuodesta toiseen.
Aloitetaan vaikka siitä, että jokainen uusi asiantuntija-raportti, selvitys tai julkaisu edellyttää vähintään yhtä konkreettista päätöstä ja tekoa, jotka parantavat vanhojen ihmisten elämää. Voin alkaa suunnitella seurantalistaa.