Valtiovarainministeri Antti Rinne sai viikonloppuna tarpeekseen ja lätkäisi valtiosihteerilleen julkisen somekiellon. Rinne sai tarpeekseen kärkeväsanaisen Esa Suomisen FB-kirjoittelusta ja pyysi tätä lopettamaan FB-kommentoinnin. Ja ministerin julkinen pyyntö on yhtä kuin käsky.
En ihmettele, että Rinne hermostui. Suominen on teräväsanainen politrukki politiikan taustavaikuttajien fiksuimmasta päästä, mutta perjantainen päivitys pääministeri Stubbista meni, noh sanotaanko suoraan: täysin överiksi.
**Näin valtiosihteeri Suominen **sanaili pääministeristä: “Ihmispolo ryntäilemässä ympäri mediaa pistämässä leikkauslistoilla ‘paremmaksi’ ja puhumassa läpiä päähänsä. On varmasti kaikille paras, hänelle itselleen ja hänen puolueelleenkin, ettei hän hoida nykyisiä tehtäviään kuukauden kuluttua. Romahtamista ei ole koskaan kiva katsoa, ihmisiä me olemme kaikki.”
Ei näin! Valtiosihteerin asemassa oleva henkilö ei vain voi kirjoittaa tuollaisia perjantai-illan kyökkipsykologisia analyysejä pääministeristä julkisesti. Valtiosihteeri edustaa ministeriään kaikissa julkisissa esiintymisissään - kaikki hänen poliittiset lausuntonsa tulkitaan ministerin kannanotoiksi.
Hermot olivat kireällä myös keskustalla viime viikolla, kun kansanedustajaehdokas Olli Rehn veti kilarit EU-vaalitentissä ja syöksyi pois paikalta. Isolle miehelle tuli paha mieli, joten hän päätti tehdä hallaa puheenjohtajalleen ja puolueelleen juuri vaalien alla. Juha Sipilä joutuikin selittelemään yhden kepun kärkiehdokkaan käytöstä Maikkarin tentissä samana iltana.
Ehkä kyseessä oli Olli Rehnin henkilökohtainen vaalikikka - Rehn kun ei ole tunneihminen vaan piinkova järkipoliitikko. Entinen talouskomissaari pääsi marttyyriksi heittäytymällä takuuvarmasti kaikkien lehtien kanteen ja seuraavan päivän puheenaiheeksi. Samalla hieman värittömän miehen maineessa ollut Rehn sai maskuliinista rosoa julkiseen kuvaansa. Mieshän on testosteroninkatkuinen alfauros, ei mikään tärisevä mimosa.
Mutta muuttuuko kitkerä kiukuttelu suloiseksi äänisateeksi? Epäilläpä tuota sopii.
Kolmas näkyvä tunneperformanssioli Maikkarin vaalitentti, jossa puheenjohtajat huusivat suu vaahdossa itselleen puheenvuoroa. Twitterissä tenttiä kommentoinut päätoimittaja Merja Ylä-Anttilalinkitti nettikoosteenvaalitentin kootuista puheenvuoropyynnöistä ja hermostumisista saatesanoilla: “Ne tekevät sen ihan itse.”
Poliitikkojen huutokuoro jätti hämmentyneeksi. Ei puolueen kannatus ole kiinni siitä, kuinka monta asiaa puheenjohtaja saa vaalitenttiin mahdutettua eikä edes siitä, kuinka monta puheenvuoroa hän saa pidettyä - vaan enemmänkin siitä, että massat pystyvät samastumaan ja pitävät puheenjohtajasta. Raivoissaan vuoroa itselleen huutava puheenjohtaja ei ole samastuttava eikä pidettävä.
Entä oliko kyse edes oikeasta tunteen palosta? Tentissä oli mukana ihmisiä, jotka ovat olleet mukana politiikassa koko aikuisikänsä. Osalla on takanaan kymmeniä vuosia politiikassa. He ovat käyneet samat väittelyt kymmeniä tai satoja kertoja julkisilla areenoilla.
Se mitä ruudusta tulee, ei ole tunteen palon vallassa tehtyä vaan se on läpeensä opeteltua ja harjoiteltua näytelmää, jossa vilautetaan tunnereaktioita silloin, kun se tarkoituksenmukaista on. Puheenjohtajat eivät ole (paria poikkeusta lukuun ottamatta) tunneihmisiä, jotka jäisivät emotionaalisen kuohun alle ja antaisivat fiiliksilleen ylivallan.
Huutaminen ja rähinöinti vaalitenteissä on kuitenkin väärä taktiikka, jos haluaa houkutella massoja.
Vaaleissa on ennennäkemättömän paljon liikkuvia äänestäjiä. Moni heistä tekee äänestyspäätöksensä mutulla - fiiliksen tai intuition perusteella. Nämä ihmiset eivät äänestä leikkauslistoja eivätkä veropolitiikkaa, vaan sitä puoluetta, jolla on paras imago ja jonka julkisista kasvoista he eniten pitävät. Ja julkiset kasvot tarkoittaa käytännössä puheenjohtajaa.
Kokoomuksen kannatus lähti laskuun pian sen jälkeen, kun Alexander Stubb nousi puheenjohtajaksi. Monet äänestäjät eivät kykene samastumaan Stubbiin, koska hän vaikuttaa olevan liian monta pykälää heidän yläpuolellaan.
Stubb vaikuttaa liian suvereenilta, liian täydelliseltä. Stubbissa ei ole rosoa - harva peräkylän pertti pystyy samastumaan kolmeasataa kieltä puhuvaan triatlonistiin, joka kaiken lisäksi näyttää sen, että tietää olevansa hyvä.
Sen sijaan Juha Sipilä ei ole tehnyt poliittisella urallaan varsinaisesti mitään erityisen säkenöivää, mutta hän on samastuttava. Hän vaikuttaa aidolta, ujolta ja hyväntahtoiselta. Sipilässä ei ole ylimielisyyttä lainkaan. Liiketoiminnallaan rikastunut Sipilä puhuu Suomesta Oy Suomi Ab:na ja antaa kuvan, että hän on hyvä juuri siinä asiassa, jota Suomi nyt eniten kaipaa: talouden hoidossa.
**Hyvä esimerkki **tavallisuuden hallinnasta on Jyrki Katainen, joka vältti aikoinaan ylimielisyyttä kuin koleraa ja lisäsi habitukseensa rahtusen kansanomaisuutta sekä vaatimattomuutta. Kataisen aikana kokoomuksen kannatus nousikin pilviin. Hän asui melko vaatimattomasti Friisilässä, kun Stubb majailee herraskaisessa Westendissä.
Stubbin pitäisikin nyt löytää itsestään roso tai heikkous, mutta tuskin sekään enää pelastaa kokoomusta vääjäämättömältä vaalitappiolta.
Politiikkaa pitää tehdä järjellä, mutta äänestäjiä kalastellaan tunteella - ja nimenomaan positiivisella tunteella. Lokakampanjointi, rähinöinti ja ylimielisyys eivät Suomen kaltaisessa maassa toimi. Maanläheinen järkeily ja fundeeraus kylläkin.
Sanna Ukkola
Kirjoittaja on Ylen aamu-tv:n juontaja