SDP:llä on kosolti erilaisia ongelmia. Kaksi keskeisintä ovat kuitenkin SDP itse ja Suomen kansa.
Kun teot ja sanat eivät kohtaa
"Pari piirua vasemmalle!", vaati Rafael Paasio. Eero Heinäluoma sen sijaan halusi "-- ihmisen suuntaan".
Mutta sama se, jos linjanmuutosta ei todellisuudessa tapahdu. Tästä ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) on puhunut aiemmin. Hänen mukaansa SDP:n ongelma on kognitiivinen dissonanssi – eli sanat ja teot eivät kohtaa.
SDP:n on kovan paikan edessä: joko pitäisi muuttaa sanoja tai sitten tekoja. SDP:n perinteiset kannattajat ja jäsenet haluaisivat vasemmistolaisempaa politiikkaa. Kuitenkin viimeiset parikymmentä vuotta puoluetta ovat johtaneet hahmot, jotka ovat oikeistolaisempia kuin heidän äänestäjänsä. Siksi vaalista toiseen äänestäjät ilahtuvat ja sitten pettyvät, kun taistelevan työväenliikkeen suuret johtajat kampanjoivat vasemmistolaisilla teemoilla, mutta arjen koittaessa palaavat takaisin harjottamaan puolikokoomuslaista politiikkaansa.
Osittain se on imagollinen ongelma, osittain ei. Harjoitetun politiikan vuoksi ihmiset eivät halua samaistua demareiksi, vaikka aatteellisesti monelle suomalaiselle SDP onkin lähin puolue. Ongelmaa vahvistaa, että joukkopako vain kiihdyttää entisestään joukkopakoa. SDP:llä on siis uskottavuusongelma.
Se tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmiset eivät luota SDP:n olevan paras puolue tuomaan sosiaalidemokraattisen kansanliikkeen perintöä tälle vuosituhannelle.
Antti Rinne (sd.) ei näytä poikkeavan edeltäjistään. SDP:n sisäisen puheenjohtajakampanjan aikana Rinne kampanjoi Jutta Urpilaisen (sd.) johdolla harjoitettua hallituspolitiikkaa vastaan. Vain hiukan yli kuukauden puheenjohtajaksi valitsemisen jälkeen mies löysi sovun kokoomuksen kanssa ennen kuin ennen kuin edes juhannussauna ehti lämpenemään.
Hegemonia oikeistolaistunut
Muttei kaikki vika ole SDP:n. Suomalainen kansa on muuttunut.
Jyväskylän yliopiston valtio-opin professori Mika Ojakangas on aiemmin puhunut siitä, että nykyajan suomalaiset haluavat olla voittajia. Ojakangas vertaa suomalaista asenneilmapiiriä Big Brother -taloon, jossa kilpailijat selittävät, että totta kai voitto kiinnostaa, mutta voiton ansaitsee paras tyyppi. Ojakankaan mukaan se tarkoittaa käytännössä sitä, että vaikka pienipalkkaisen kaupankassan olisi poliittisesti järkevää äänestää vasemmistopuolueita, niin hän saattaakin äänestää sen sijaan oikeistolaisia puolueita. Ihmiset haluavat olla voittajien jengissä, vaikkeivat itse olisikaan voittajia.
Sen vuoksi suomalainen hegemonia on muuttunut oikeistolaisemmaksi. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että esimerkiksi kokoomus ei tee politiikkaa, vaan yksittäisiä fiksuja ja oikeita päätöksiä vailla mitään ideologisia silmälaseja. Sen sijaan vasemmistolainen, arvoja korostava, politiikka näyttäytyy ehdottomana taisteluna vallasta.
Ennenaikaiset vaalit
Suomalaista poliittista toimintaa leimaa lyhytjänteisyys. Suomessa ei tehdä pitkää, johdonmukaista politiikkaa, jossa pyrittäisiin aidosti saamaan suuria muutoksia aikaan pitkällä aikavälillä. Syykin on selkeä: nykyinen kiihtynyt uutiskilpailu pakottaa tekemään kvartaalipolitiikkaa, jossa tuloksia pitää saada heti.
Parasta, mitä SDP:lle voisi tapahtua olisi ennenaikaiset vaalit. Se antaisi puolueelle mahdollisuuden rakentaa uskottavaa politiikkaa.
Antti Rinteen olisi pitänyt minihallitusneuvotteluissa lyödä pöytään niin kovat kynnyskysymykset, ettei kokoomus olisi voinut niitä hyväksyä. Näin SDP olisi saanut syyn kävellä ulos hallituksesta. Samalla puolue olisi voinut näyttää, miten SDP halusi parantaa suomalaisten hyvinvointia – mutta kokoomus oli vastaan.
Jos ennenaikaiset vaalit tulisivat, niin se tarkoittaisi kunnon rökäletappiota SDP:lle, ja puolueen eduskuntaryhmän koko putoaisi vieläkin pienemmäksi. Todennäköisesti SDP:llä ei riitä kanttia hajottaa eduskuntaa. Syykin on selkeä: kansanedustajat haluavat istua vaalikauden loppuun. Moni heistä tietää, ettei enää 10 kuukauden päästä palaa eduskuntaan kansanedustajana.