Suomi on outo maa. Ei voi kuin ihmetellä sitä ihmisten yllättyneisyyttä, kun yhteiskunnallisessa keskustelussa käy ilmi, että erilaisilla tahoilla on mielipiteitä poliittisiin päätöksiin. Osa tätä ihmettelyä on viime vuosien kohina vaikuttajaviestinnästä, tutummin lobbauksesta.
Lobbauksella on suomalaisessa keskustelussa epämieluisa klangi. Ajatellaan, että lobbaus on jotain sellaista, mikä on vyörynyt puhtaaseen kotimaahan Euroopan unionin likaisilta käytäviltä. Okei.
Sen sijaan Suomessa on aivan normaalia, että perinteiset suuret etujärjestöt, kuten EK ja SAK, eivät ole vain vuosikymmeniä vaikuttaneet päätöksentekoon – vaan ne myös käyttävät yhä tänään suoraan demokraattisesti valituille päättäjille kuuluvaa valtaa. Seuraava merkittävä osoitus tästä vallasta on, kun työmarkkinajärjestöt paljastavat syksyllä meille suomalaisille, miten eläkejärjestelmäämme muutetaan.
Se mikä monia hämmentää, liittyy lobbauksen avoimuuden lisääntymiseen. Kun kyse on julkisen vallan käytöstä, niin avoimuus ei saa olla mikään kevyt sivulause juhlapuheissa. Tänä päivänä on selvää, että rahalla saa ostettua kahvihetkiä suomalaisen poliittisen eliitin kanssa.
Miltton on kerännyt avustajaluokan tähtinimet talliinsa, mutta myös Pohjoisrannassa ja muissa vaikuttajaviestintää tekevissä viestintätoimistossa majailee tätä nykyä entinen poliittinen broileri.
Mikäs siinä. Onhan se parempi, että poliittisessa avustajatyössä meritoituneet henkilöt käyttävät avoimesti sitä pääomaa, jota ovat kerryttäneet aiemman työuransa aikana. Aiemminhan Suomessa on ollut tapana, että entiset ykkösavustajat karkaavat maakuntiin kunnanjohtajiksi, saavat poliittisilla virkanimityksillä pestin ministeriöistä tai tai uusi puhelinnumero löytyy perinteisen etujärjestön nimen alta.
Ikävä puoli on, että nykymeno tarkoittaa käytännössä, että päättäjät kuulevat helpoiten ja voimakkaammin ison rahan ääntä. Poliittisessa päätöksenteossa on pidettävä huoli siitä, että myös köyhien ja tappotylsien aiheiden edustajat saavat tilaisuuden vaikuttaa.
On vaikea ymmärtää, miksi kaikki kansanedustajat eivät halunneet pitää päiväkirjaa lobbauksista. Erityisesti perussuomalaisten laihaa osallistumista on syytäkin pohtia. Naiivisti voisi luulla, että puolue, joka on väittänyt kolmen perinteisen puolueen olevan eturyhmien taskussa, olisi lähtenyt suurimmalla innolla mukaan. Näin perussuomalaiset olisivat voineet näyttää, ettei heidän valtiopäivätoimiaan ohjaile mitkään eduskunnan ulkopuoliset tahot.
Erityisen vaikeaa on ymmärtää Timo Soinin kieltäytymispäätöstä. On selvää, että hän on eduskuntaryhmänsä lobatuin jäsen. Juuri hänen päiväkirjamerkintänsä paljastaisivat, keiden viestiä perussuomalaiset puolueena haluavat kuulla. Julkisuudessa Soini ei jätä käyttämättä moittia "vanhoja ja väsyneitä" puolueita kokoomusta, SDP:tä ja keskustaa. Tämän projektin osalta Soinilla ei ole kuitenkaan mahdollisuuksia moitteisiin.
Vinkki siis jokaiselle kansanedustajalle, joka haluaa kiillottaa poliittista kilpeään. On selvää, että kaikilla on sidonnaisuuksia, ja mikäs siinä. Olennaisinta on avoimuus ja läpinäkyvyys.
Parhaimmillaan Lobbaripäiväkirja-projekti antaa kuvan kansanedustajasta kuvan ryhmänsä tärkeänä ja keskeisenä luottopakkina, joka kuulee monipuolisesti useita tahoja. Omilla kriittisillä muistiinpanoillaan kansanedustaja pystyy osoittamaan, ettei ole ostettavissa.
Sellaista eettistä ja avointa valtiopäiväedustajaa olisi helppo katsoa ihaillen. Sen sijaan, mitä pitäisi ajatella kansanedustajasta, jonka ainoat lobbauskontaktit ovat suurelle ryhmälle esitetyssä joukkotilaisuudesta eivätkä lobbaajat himoitse hänen jakamatonta huomiotaan.