Päivä sitä svobodaa kesti. Kehitysministeri Heidi Hautala (vihr.) ehti viikolla hönkäistä, että Yhdysvaltojen tiedusteluelimien nettiurkinnan paljastanut Edward Snowden saattaisi ehkä, mahdollisesti, kuka tietää, täyttää turvapaikan saamisen ehdot myös Suomessa.
Seuraavana päivänä ärähti presidentti Sauli Niinistö suoraan Seinäjoen Farmari-maatalousnäyttelyn punaiselta matolta, että yksittäisen ministerin ei pitäisi ohi asianomaisten viranomaisten ottaa kantaa keskeneräisiin juridisiin kysymyksiin.
Jos elettäisiin vanhaa hyvää Kekkkosen aikaa, ministeri Hautala ei enää olisi ministeri Hautala, vaan lyhyt viittaus valtioneuvoston historiassa.
Tai ehkä Niinistö elää vielä Kekkosen aikaa. Sitä aikaa, jolloin presidentti nimitti - ja myös erotti - paitsi hallitukset, myös siinä sivussa yksittäiset ministerit, muodollisesti tai sitten vain kulmakarvojaan kohottamalla.
Reaktio oli kiivas ja nopea. Vain pari viikkoa on siitä, kun presidentin kesäresidenssin Kultarannan puutarhassa suurella joukolla keskusteltiin mm. siitä, mikä on ihmisoikeuksien merkitys Suomen ulkopolitiikalle.
Jotenkin jäi semmoinen vaikutelma, että presidentinkin mielestä niillä olisi joku rooli, vaikka tietysti ulkopolitiikka on nykyään aika paljon talouspolititiikan jatko.
Mutta ne olivat puheita ja nyt olisi tekojen aika, kun pilliinviheltäjä Snowden lymyilee moskovalaisen lentokentän transit-hotellissa. Yleisesti ihmisoikeuksiin luettavat sanan- ja liikkumisenvapaus ehkä häntäkin jollakin tavalla koskevat.
Suomi on valinnut eräänlaisen Catch 22 -linjan Snowdenin suhteen. Turvapaikkaa saa hakea kaikin mokomin, mutta se on tultava hakemaan Suomen maaperältä.
Kun herra Snowdenilla ei ole matkustusasiakirjoja, eikä Suomen Moskovan-lähettiläs niitä mitä todennäköisimmin aio hänelle lentokentälle viedä, niin pahapa siitä on lähteä Helsinkiin turvapaikkaa haeskelemaan.
Snowdenin tapauksessa kaikki tuntuvat olevan kummissaan - osa jopa pöyristynyt - hänen paljastuksistaan, että Yhdysvallat on siekailematta vakoillut netissä paitsi vihollisiaan myös liittolaisiaan EU:ta ja sen toimielimiä myöten.
Paljastaja on kuitenkin myös samalla rikkonut kotimaansa lakeja ja on siksi rikollinen. Sellaiset paljastelijat pannaan linnaan paitsi Yhdysvalloissa myös Pohjois-Koreassa.
Tietysti nettiurkintakin on tietyllä tavalla luvatonta puuhaa, mutta hyvällä asiallahan siinä on oltu kuin jesuiitat inkvisition aikoina.
Hyvä on muistaa sekin, että toinen paljastelija, vuotosivusto Wikileaksin perustaja Julian Assange on myös kirjaton, karjaton mies, joka lymyilee Ecuadorin suurlähetystössä Lontoossa vankilatuomion uhka päällä.
Varsinaisen paljastustyön tehnyt Bradley Manning on jo viranomaisten hyppysissä ja odottaa tuomiotaan Yhdysvalloissa. Siitä tulee kaikesta päätellen pitkä.
Wikileaksin papereista on käynyt ilmi mm. se, kuinka suomalaiset kokoomuspoliitikot auliisti lupailivat Yhdysvaltain Helsingin-lähettiläälle, että Nato-jäsenyys hoidetaan himaan, kunhan hallitukseen päästään.
Ehkäpä tämä kiusallinen paljastus hieman on muokannut mm. ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbin (kok) nuivia lausuntoja tapaus-Snowdenista. Sananvapaus on voimassa niin kauan kunnes joku sitä käyttää.
Kaikesta päätellen Snowdenia ei tulla näkemään suomalaisessa vastaanottokeskuksessa, vaan hän lopunperin päätyy amerikkalaisviranomaisten käsirautoihin.
Sen jälkeen asiasta voi sitten keskustella korkeammalla periaatteellisella tasolla vaikkapa Yhdysvaltain ja Suomen presidentin virallisissa keskusteluissa Valkoisessa talossa, jos kutsu sinne joskus käy.
Ja miksipä ei kävisi?