Reilu viikko sitten oli urheilu-urani tähän asti hienoin hetki, kun saavutin Liberecin sprintissä ensimmäisen voiton maailmancupissa. Tuon päivän ja sen tunnelmat tulen varmasti muistamaan loppuelämäni.
Pienestä asti on unelmana ollut nousta palkintokorokkeelle isoissa kisoissa, ja yksi noista unelmista täyttyi tuona päivänä. Toki nälkä kasvaa syödessä, ja janoan palkintokorokepaikkaa entistä hanakammin tulevaisuudessa niin maailmancupissa kuin arvokisoissakin.
Mutta sen voin sanoa, ettei se tästä yhtään helpommaksi muutu, vaikka siellä palkintokorokkeella on kerran ollutkin. Entistä enemmän on tehtävä töitä ja jatkettava hyvää perusharjoittelua, jotta unelmia voi tavoitella myös tulevaisuudessa.
Tuollainen iso onnistuminen antaa paljon virtaa harjoituksiin. Treeneihin on kiva lähteä, eikä tarvitse itseään paljon tsempata lenkille. Tosin täytyy kyllä myöntää, että treenaaminen on minulle ollut aina mieluisaa, myös silloin kun on ollut vaikeita hetkiä.
Ja niitäkin on urani varrelle kasaantunut. Olen itkenyt monet itkut ja mielessäni on usein käynyt vaikeilla hetkillä ajatus: ”En jaksa enää.” Silti missään vaiheessa en ole lakannut yrittämästä, enkä ole luovuttanut.
Erityiskiitos jaksamisestani kuuluu puolisolleni Villelle ja meidän pikku prinsessalle. Ja ilman äitini, isäni ja sisarusteni tukea en varmasti olisi selvinnyt vaikeista hetkistä.
KIITOS RAKKAAT, että olette jaksaneet kannustaa minua urallani eteenpäin ja olleet tukenani tällä pitkällä urheilijan polulla. Tätä matkaa on vielä monia vuosia edessäpäin, ja se sisältää varmasti niin hyviä kuin huonojakin hetkiä.
Itse nautin kaikista niistä hetkistä, joita voin urheilu-urallani vielä kokea, ja aion jakaa ne hetket Rakkaitteni kanssa.:)
Uskokaa omiin unelmiinne, ja jaksakaa tehdä töitä niiden eteen!
Mona-Liisa Malvalehto