Pekkarisella sauma pääministeriksi
Elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen, 62, on ilmoittanut halukkuutensa Matti Vanhasen seuraajaksi keskustan puheenjohtajaksi ja pääministeriksi.
Päätös on odotettu. Mauri Pekkarinen kohoaa kertaheitolla keskustan kisan suosikiksi. 41-vuotias kunta- ja hallintoministeri Mari Kiviniemi lie koettu menestyvimmäksi tähänastisista kandidaateista, mutta sankasti on heitä, jotka katsovat Kiviniemen kokemuksen ja persoonallisuuden ohueksi räntäsateisiin paineisiin. Ensimmäisen kauden kansanedustajan 47-vuotiaan Timo Kauniston menestymistä tuskin povaa kukaan. Paavo Väyrynen ei iske tulta.
Keski-Suomelle tilanne on herkullinen. Keskisuomalainen poliitikko ei ole milloinkaan toiminut pääministerinä. Kansanedustaja ja moninkertainen ministeri laukaalainen Vihtori Vesterinen oli pääministeri Mauno Pekkalan sijainen ja tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikiven luottomies sodan jälkeisinä raastavina vuosina. Hän oli yksi Suomen edustajista toisen maailmansodan Pariisin rauhansopimuksen allekirjoittajana talvella 1947.
Pienestä Kinnulan pitäjästä kansakunnan kaapin päälle edennyt Mauri Pekkarinen on parin viime vuosikymmenen ykkösketjun toimijoita. Jyväskylän yliopistossa yhteiskuntatieteiden maisteriksi opiskellut Pekkarinen on toiminut kansanedustajana vuodesta 1979 ja istuu kolmatta nelivuotisrupeamaa valtioneuvostossa. Hän on keskustan eduskuntaryhmän legendaarinen puheenjohtaja, joka säkenöivänä parlamentti- ja televisioväittelijänä siivitti puolueensa Esko Ahon kanssa hallitukseen kevään 1991 eduskuntavaaleissa. Hän on ihastuttanut ja vihastuttanut, mutta eduskuntavaalien äänimäärä on aina ollut äänestäjien suurta suosiota osoittava. Pekkarinen on yhdenlainen poliittinen ihme hieman samaan tapaan kuin oli aikanaan Johannes Virolainen.
Keskustalla ei ole nuorta kykyä tarjolla
Mikäli keskustalla olisi nyt keski-ikäisen tai nuoren sukupolven palavia kykyjä tarjolla puheenjohtajakseen, Pekkarinen ja ikäluokkansa vaikuttajat pysyisivät sivustalla kypsinä kannustajina. Nyt keskusta vaihettaa. Se tarvitsee ehkä neljän – kuuden vuoden siirtymän.
Juuri tässä saumassa Mauri Pekkarinen on hyvin uskottava puheenjohtajaksi ja pääministeriksi. Hän on tiedollisesti ja taidollisesti valmis ottamaan nämä toimet millä kellonlyömällä tahansa. Hän tuntee isänmaansa läpikotaisin. Maakuntien kansa tietää hänet. Tänään suomalaiset puhuvat ”meidän Maurista”, kun ilmaisua on tähän saakka käytetty lähinnä Keski-Suomessa.
Mikäli keskusta etenee Lahden puoluekokoukseen Mari Kiviniemen, Timo Kauniston, Mauri Pekkarisen ja Paavo Väyrysen esiintyessä kandidaatteina, Pekkarinen on todennäköinen voittaja. Samaan sarjaan lukeutuu Paavo Väyrynen, mutta kenttä tuntuu aistivan 63-vuotiaan kunniapuheenjohtajansa ajan liukuneen ohi. Väyrynen voisi kenties nousta huipulle vain, jos Suomi eläisi vakavassa turvallisuuspoliittisessa kriisissä, jolloin turvaudutaan, entiset unohtaen, vakaimpaan mahdolliseen hahmoon. Tällainen tilanne onneksi puuttuu. Alun perin oletettiin, tai melkein tiedettiin, Väyrysen tukevan Pekkarista keskustan keulaan, mutta miehen ajatus muuttui muutamassa yössä.
Kääriäisestä musta hevonen?
Eduskunnan 62-vuotias varapuhemies Seppo Kääriäinen on torjunut puheenjohtajuuden ja sen velvollisuudet. Kääriäistä houkutetaan sanojensa pyörtämiseen eikä runsaan maastokokemuksen omaavan ratsun herääminen radalle ole aivan poissuljettua, Yllättävää se silti olisi.
Mikä on Pekkarisen ja Kääriäisen piirteikäs ero? Kääriäisen syväsavolaisuus huokuu joka askeleessa ja henkäyksessä. Pekkarinen on yleissuomalainen runsaine vahvuuksineen.
Junaliikenne tarvitsee lisää rahaa
Junaliikenteen takkuaminen, ajoittain toimimattomuus, rassaa liikkuvaisten kansalaisten ja kiskoliikenteen henkilöstön hermoja. Talvea kutsutaan poikkeukselliseksi pitkäkestoisten pakkasten ja runsaan lumen vuoksi. Tämä ei todellisuudessa selitä valtionrautateiden ongelmia. Jos alppisessa Sveitsissä asiat sujuvat, miksi pohjoinen Suomi jumiutuu tulpaksi?
Pohjimmiltaan selitys löytyy kitsailusta. Hallitus ja eduskunta ovat raksineet liikenteelle välttämättömiä investointeja, kun on pitänyt säästää. Lisäksi intohimoisilla alueperusteilla rahaa on panostettu sinne, minne ei kuuluisi. Yksi esimerkki kumpuaa Savonlinnan - Huutokosken radasta, jonka kunnostamiseen sujautettiin enempiä ajattelematta 42 miljoonaa euroa. Nyt hölmistellään, kun tavaravaunuja ei juuri näy eikä henkilöliikenteen avaaminen maistu tolkulliselta.
Vaalipiiripolitikoinnista on päästävä irti. Se on kansantaloudelle tuhoisaa. Hallituksen ja eduskunnan velvollisuus on asettaa asiat turhia tunteilematta tärkeysjärjestykseen. Helsinki on kiskoliikenteenkin selkeä pääkeskus. Jos siellä junat seisovat tai hidastelevat, tästä kärsivät paitsi pääkaupunkiseutulaiset myös maakuntien asukkaat. Kaikille suomalaisille on tärkeää liikenteen luotettavuus ja ajanmukaisuus.
Pääliikenneväylistä ei pidä pihdata
Maakuntien tasapuolinen kehittäminen on tavoiteltava arvo. Tässä löytyy saavutuksia. Yliopistojen hajauttaminen Suomen eri puolille, samoin viime sotien jälkeinen teollisuuspolitiikka, ovat taanneet maamme pysymisen elinvoimaisten maakuntien tasavaltana. Jos näin ei olisi menetelty, Suomi painottuisi olennaisesti vallitsevaa enemmän eteläiseen osaansa. Maakuntien vireys kituisi. Vastapainona olisi Helsingin ja sen lähitienoiden inhottava ruuhkaantuneisuus, jopa slummiutuminen ikävine lievepiirteineen.
Aluepolitiikkaa on järkeistetty, mutta siinä piisaa ronskia tehtävää. Enää ei kukaan kuvittele jokaisen pitäjän ja kylän pysyvän voimallisena. Rutakka ja määrätietoinen panostaminen kasvukeskuksiin tuottaa otollisimman sadon. Helsinki, Tampere, Turku, Jyväskylä ja Oulu ovat kiistattomia valtakunnanosakeskuksia, joiden tuntumassa Kuopio ja muutama muu nimekäs kaupunki sinnittelevät. Niiden edistymisen turvaaminen on hyödyllistä työtä, koska vahva kaupunki säteilee myönteisesti 60 – 80 kilometrin lohkolle. Kaikki eivät hinkua yrittää, työskennellä palkollisena tai asua ahtaaksi kokemassaan kaupungissa. Sadat tuhannet ihmiset tahtovat nauttia vankkojen kaupunkien monipuolisista palveluista, mutta he arvostavat läheisten maaseutuyhteisöjen olosuhteita. Näkökohtien sovittaminen yhteen on tahdonvarainen asia. Vastakkaisuuksien luominen olisi keinotekoista.
Helsingin seudun kiskoliikenteen hankaluudet poistuvat investoinneilla. Hallituksen ja eduskunnan on osoitettava niihin rahat. Sama sääntö koskee valtakunnanosakeskusten välistä rauta- ja maantiestöä. Liikenteen varmistaminen on tehokasta elinkeino- ja maakuntapolitiikkaa. Se palvelee kaikkia.
Pääliikenneväylien kunnosta pihtaamisessa on menetelty kapeakatsantoisesti. Kamreerisieluisuus osoittaa lukuisten päättäjien tippuneen henkisen kehityksen junasta. Sen vauhtiin olisi hinauduttava. Hallituksella ja eduskunnalla on vastuu koko Suomesta, niin Helsingin tienoosta, muista valtakunnanosakeskuksista kuin laajoista maakunnista. Keskinäinen ymmärtämys on välttämätöntä. Maakuntien poliitikkojen pitää nähdä suurkaupunkien tarpeet. Suurkaupunkien päättäjien on aistittava Suomen kokonaisuus.
Arkkipiispan vaalin kummallinen yhdistävyys
Evankelisluterilaisen kansankirkkomme arkkipiispaksi valitaan maaliskuussa liberaaliksi hahmottunut Turun piispa Kari Mäkinen, 55, tai Helsingin yliopiston dogmatiikan konservatiivinen professori Miikka Ruokanen, 57.
Päättämisen tosimahti on ankkuroitu Turun seudulle, vaikka arkkipiispa edustaa koko kirkkoa. Hänen linjoituksensa koetaan kirkon ääneksi. Vaalitavassa sitkeä pysyminen on signaali uudistumisen heikosta kyvystä.
Arkkipiispuus herättää vain lieviä intohimoja. Kyseessä on arjen ulko- ja yläpuolinen ilmiö. Mediassa kilvoitus on leimautunut homoparikeskusteluksi ikään kuin kirkossa ei olisi tätä suurempia haasteita. Media tempoutuu pintajulkisuuteen. Siihen jopa piispat muotitetaan.
Talvisodan päättymisen 70-vuotisuuden tunnelmissa säpsäyttää lukea sanomalehti Kotimaan kerrontaa: ”Eräs yksityiskohta ei erota Ruokasta ja Mäkistä. Kumpikin on suorittanut siviilipalveluksen.”
Jos näitä ”yhdistäviä” oppeja olisivat Suomen miehet yksissä tuumin tai enemmistöisesti harrastaneet seitsemän vuosikymmentä sitten, Suomi olisi luiskahtanut kommunistisen diktaattorin Josif Stalin neuvostokahlevallan alle. Tämä olisi ollut ahdistavaa kristillismieliselle väelle.
Piispojen sotilasarvoista ei melskata. Lapuan Simo Peura on hakuteoksen mukaan vääpeli, seniorisoituva arkkipiispa Jukka Paarma on yliluutnantti niin kuin on Kuopion Wille Riekkinen. Tampereen Matti Repo on kersantti, samoin Mikkelin Seppo Häkkinen. Oulun Samuel Salmi on alikersantti. Helsingin Eero Huovinen on komeasti ylikersantti. Olkaamme siis, arkkipiispan vaihtumisesta piittaamatta, huolettomia.