Aluksi sairaspäivien lepo vaihtui hien vuodatukseen tavanomaisesta poikkeavin menetelmin. Ennen lenkille lähtöjä edessä oli voimien virkistymisen testaus lumitöitä tekemällä. Lapion ja kolan kanssa huhkiminen sai paidan kastumaan ja hengityksen puuskuttamaan paljon nopeammin kuin tasainen hölkkä.
Reilu puoli tuntia lapsuuskodin pihan siivousta sunnuntaina, maanantaina ja tiistaina muistutti ainakin jossain määrin jopa kovaa punttiharjoittelua. Rasituksen tunnetta tietysti lisäsi se, että tämänkaltaista lajiharjoittelua on tullut tehtyä paljon vähemmän kuin juoksemista.
Muuten. Kuinkahan monen mummonmökin edusta tai katto tulisikaan talvella kuin huomaamatta putsattua, jos vaikkapa edes yhden päivän suomalainen kuntosalitoiminta kohdistuisikin vanhusten auttamiseen?
Varastoon ei voi harjoitella
Lopullinen varmuus viime viikon lievän yskä ja kuumeen haihtumisesta tuli tiistai-illan juoksuharjoituksen aikana. Helsingin Keskuspuiston pääväylä oli jälleen erinomaisessa kunnossa, varsinkin päivän lumisateet huomioiden. Siitä jälleen kiitos ammatikseen lumitöitä tekeville.
Perinteinen 12 kilometriä kulki kohtuuhyvin, vaikka taukoa oli kertynyt taas pari viikkoa. Puolen kuukauden paussi voi usein nostaa liikkeelle lähtemisen kynnystä, mutta onneksi niin ei nyt käynyt. Intoa riitti ja kuntoakin. Aikaa käytin liikoja rehkimättä 1.06,30.
Tietty herkkyys (tai paremminkin tuntuma juoksuun) kuitenkin puuttui tauon jälkeen. Yksi lenkki palauttaa sen kuitenkin ja seuraava on tässä mielessä aina edellistä helpompi. Liian pitkiä taukoja ei kuitenkaan kannata pitää. Paras juoksukunto katoaa, ainakin hetkeksi, jo esimerkiksi kuukauden breikin aikana.
Onkin taas todettava, että varastoon ei voi harjoitella. Tämän olen huomannut usean vuoden aikana, kun taukoja on tullut sairastelujen, jalkakipujen, työkiireiden tai laiskuuden takia.
Työt haittaavat harrastuksia
Tiistai-illan jälkeen keskiviikkoaamuna ohjelmassa oli viikon kolmas urheilumuoto. Puolen tunnin mittainen uinti ennen töiden alkua on tämän lajin suorituksena minimi. Yleensä pyrin polskimaan yhtäjaksoisesti tunnin tai ainakin kolme varttia. Nyt aikaa jäi vain 30 minuuttia.
Menen yhteen suuntaan vapaalla tyylillä ja toiseen rintauintia. Suoritukseni pituutta en ole allasväli kerrallaan jaksanut enää aikoihin laskea, mutta toisaalta tunnen kyllä vauhtini altaassa. Puoli tuntia merkitsee kutakuinkin 1150 metrin matkaa.
Keskiviikon työpäivän jälkeen halusin vielä käyttää viikon viimeisen mahdollisuuden lenkkeilyyn. Illan päätteeksi ohjelmassa oli perinteinen, reilu 12 kilometriä. Tiistain juoksun jäljiltä herkkyyttä, intoa ja kuntoakin löytyi odotetusti.
Ongelma oli kuitenkin liian lyhyeksi jäänyt edellisyö ja keskiviikon liian vähäinen ravinto. Tilapäinen väsymys teki juoksusta yllättävän raskaan. Uupumus ei kuitenkaan johtunut huonosta kunnosta, aamun uinnista tai edellisillan suorituksen jälkeisestä rasituksesta vaan siis kiireiden tuomista ja edellä mainituista oheissyistä. Aikaa kului reilu 70 minuuttia, maha murisi ja korvissa soi. ”Syyvvä pittää” anopin niin usein toistamana kaikui taas kerran takaraivossa tavanomaista voimakkaammin.
Tuskin lienee tarpeellista mainita, että kun venyttely jäi väliin jo tiistaina, niin en siihen pystynyt myöskään keskiviikon lenkin jälkeen. Ensi viikon ukkobiciin menen kyllä vaikka väkisin, sillä tämän osa-alueen edes välttävään hoitamiseen tarvitsen avukseni ohjattua joukkovoimaa.
Lenkin päälle torstaiyötä vasten tuli sitten vielä nälkäisenä ahmittua liikaa ruokaa eli tuska heilahti liian rajusti laidasta toiseen. Illan pahoinvoinnista huolimatta yö sujui hyvin. Eikä tullut edes suonenvetokohtauksia, vaikka ne ovat aika tyypillisiä, kun loppuverryttely jää hoitamatta.
Miten ihmeessä amatööriurheilija ehtii harjoitella tarpeeksi?
MM-maratontavoitteestani huolimatta olen yhä vain kuntourheilija. Kovista haluistani huolimatta harjoittelumääräni ovat luonnollisesti vaatimattomia huippu-urheilijoihin nähden. Jotkut heistä pyrkivät huipulle täysammattilaisten seassa. Päivittäin osa 24 tunnista on levon lisäksi käytettävä töiden tekoon ja arjen pyörittämiseen. Lopusta ajasta pitäisi löytää tunnit riittävälle harjoittelulle ja lihashuollolle.
Miten ihmeessä amatöörit tekevät sen temppunsa? Olen taas kuntourheilijana miettinyt asiaa lenkkejä juostessani. Jo muutaman vaatimattoman treenin mahduttaminen työtätekevän viikko-ohjelmaan teettää yllättävän paljon työtä. Kunnioitukseni ja ehkä jopa ymmärrykseni amatöörihuippuja kohtaan on taas piirun verran korkeammalla.
Toimittaja, Mikko Hannula