Presidentti Urho Kekkosen huumori oli sangen terävää, eivätkä sitä usein ymmärtäneet muut kuin hän itse. Iva oli vallan väline, jota hän käytti loppuun saakka.

- Kekkonen ei ollut kaskujen kertoja vaan toisten virheiden hyväksikäyttäjä. Hän kiusasi tyhmempiään ja hitaampiaan, toteaa poliittisen historian professori Timo Soikkanen Turun yliopistosta.

Soikkanen kertoi Kekkosen vaiheista torstaina Orilammen majalla Kouvolassa. Hän on tutkinut presidentin huumoria 20 vuoden ajan. Aineistonaan hän on käyttänyt paitsi arkistoja, myös Kekkosen pitkäaikaista adjutanttia.

Soikkasen mukaan presidentti oli jo lapsena koulukiusaaja. Hänen Känä-nimimerkkinsä on peräisin jo kouluvuosilta. Vallassa ollessaan Kekkonen kiusasi suurlähettiläitä ja virkamiehiä, isoja herroja.

- Hän nitisti vastustajansa, alisti heidät.

Liian paha vastus

Kekkosen huumori oli parhaimmillaan nuoruusvuosina. Sanoilla miekkailu oli systemaattista 1920-30-luvuilla nuorten, eteenpäin pyrkivien poliitikkojen ryhmässä.

Myöhemmin presidentin oli vaikea ymmärtää, ettei muilla välttämättä ollut kovin hauskaa hänen seurassaan. 1970-luvulla juuri kukaan ei uskaltanut enää sanoa hänelle vastaan. Se miekka, jota oli sallittua käyttää tasavertaisten poliitikkojen piirissä, kasvoi vuosien myötä moukariksi, joka oli kohtuuton ase. Valtansa huipulla olevan presidentin edessä uhri oli useimmiten voimaton.

- Hän ihmetteli kerran eräälle suurlähettiläälle, että mihin huumori oli kuolemassa. Hän ei ymmärtänyt, että hänen asemansa oli muuttunut. Hänestä oli tullut liian paha vastustaja. Presidentti ei osannut ajatella sitä niin.

Virkamiehelle Kekkosen sivallus saattoi olla elämää suurempi juttu, mutta presidentti itse ei muistanut koko asiaa viittä minuuttia kauempaa. Diplomaattina ja ministerinä toiminut Max Jakobson oli niitä harvoja ihmisiä, joilta Kekkonen sieti kriittisiäkin kantoja.

- Jakobson sanoi 1980-luvulla, että Kekkonen oli kuin leijonankesyttäjä, jolta ovat leijonat loppuneet, Soikkanen kertoo.

Hierarkiassa korkealla olevat saattoivat siis johtua melkoisen käsittelyn kohteeksi, mutta sotilaat ja rivikansalaiset Kekkonen jätti rauhaan.

- Lapin jätkiä tai metsureita hän kunnioitti ja arvosti. Hänen mielestään maailma ei ymmärtänyt näitä jätkiä, mutta jätkissä ei koskaan ollut mitään vikaa, Soikkanen toteaa.

Virkamiesten konfliktit naurattivat

Presidentti itse nauroi sattumuksille, joita tapahtui muille virkamiehille. Hänen lempijuttunsa oli ulkoministeriössä toimineiden kahden virkamiehen, ankaran Leo Tuomisen ja suurpiirteisemmän Osmo Orkomiehen välinen konflikti.

- Leo Tuomisen ollessa esimiehenä Orkomies oli myöhässä töistä. Havaittuaan työhuoneen tyhjäksi Tuominen jätti sinne paperilapun, jolle hän kirjoitti: "olin täällä kello 8.00". Sama toistui puolen tunnin välein, paitsi kellonaika tietysti muuttui. Kun Orkomies lopulta tuli aamupäivällä töihin, hän kävi kiinnittämässä Tuomisen kirjoittaman lapun miesten WC:n oveen. Tämä oli Kekkosen mielestä erinomainen veto.

Presidentin huumoritajusta antavat viitteitä myös lukuisat kirjeet. Kun presidentti esimerkiksi metsällä kenraalien kanssa ollessaan kuuli herkullisen tapahtuman, hän saattoi pyytää kertojaa toimittamaan siitä hänelle kirjallisen "raportin".