Keskustan johdon vaihtoviikkoja seuratessa mieleen ovat palanneet Kalevi Sorsan sanat. Sosiaalidemokraattisen puolueen esivaalissa 1993 Martti Ahtisaarelle hävinnyt Sorsa tulkitsi omia tuntojaan Suomenmaa-lehden haastattelussa sanomalla, että poliitikoista on tullut kulutustavaraa.

Sorsa oli taustaltaan maan pitkäaikaisin pääministeri ja monivuotinen SDP:n puheenjohtaja. Hän oli odottanut kärsivällisesti, että Mauno Koivisto väistyy ja hän voi astella linnaan uutena presidenttinä, mutta jostakin sivusta hänen eteensä kurvasi Martti Ahtisaari. Tämä kukisti SDP:n itseoikeutettuna presidenttiehdokkaana pidetyn Sorsan. Sorsa koki, että puolue luopui hänestä kuin loppuun käytetystä kulutustavarasta.

**Mari Kiviniemen tuntemukset **näyttävät kulkevan samaan tapaan. Muutenhan Kiviniemi ei olisi heittänyt pyyhettä kehään ja ilmoittanut luopuvansa taistelutta keskustan puheenjohtajan paikalta. Kiviniemi koki, ettei puolueessa arvostettu häntä riittävästi, kun Paavo Väyrynen ja Mauri Pekkarinen ilmoittivat haastavansa hänet jo yhden kauden jälkeen. Kiviniemi aisti, että tilanne oli paha, koska tuenilmaisuja ei hänelle juuri tullut.

Kiviniemi nousi Matti Vanhasen jälkeen keskustan johtoon kesällä 2010, koska hän edusti tulevaisuutta ja oli kypsä hyppäämään pääministerin saappaisiin vajaaksi vuodeksi. Paha tappio eduskuntavaleissa, huonot gallupit ja Väyrysen menestys presidentinvaaleissa muuttivat kaiken. Kymmenvuotiseksi ajateltu projekti karahti kiville heti alkuunsa.

Kiviniemi näyttää arvioineen, ettei puolue tarvitse häntä enää. Sille riitti, että hän hoiti Vanhasen jälkeen pääministerin tehtävän kunnialla ja sai kokeilla siipiään eduskuntavaaleissa puoluejohtajana. Vaalitappio on pantu Kiviniemen syyksi. Ennen vastaavassa tilanteessa olisi puoluesihteeri haukuttu tai vaihdettu toiseen. Nyt keskustassa oli haluja panna heti puheenjohtaja vaihtoon.

Hieman samalla tavalla kävi Anneli Jäätteenmäelle. Keskusta tarvitsi Jäätteenmäkeä hankkimaan puolueelle voiton vuoden 2003 eduskuntavaaleissa. Tulos oli napakymppi: Jäätteenmäestä tuli Suomen ensimmäinen naispääministeri. Kun tunnetut vaikeudet sitten vyöryivät päälle, keskusta hylkäsi Jäätteenmäen taistelutta. Hänkin oli tehnyt puolueensa silmissä tehtävänsä ja sai mennä.

Jäätteenmäki ei tietenkään ollut ehtinyt kypsyä juhannukseen mennessä pääministerin mittoihin, mutta ei kukaan muukaan ensikertalainen ole ollut pääministerinä valmis noin puolessatoista kuukaudessa.

Eero Heinäluoma kuuluu samaan sarjaan. Hän ilmoitti vuoden 2007 eduskuntavaalitappion jälkeen luopuvansa vapaaehtoisesti Sdp:n johdosta ennen kuin hänet olisi heitetty pois kesän 2008 puoluekokouksessa. Heinäluoma ehti johtaa Sdp:tä vain yhden kauden.

Puheenjohtajavaihdoksen piti nostaa Sdp nousuun, mutta seuraajavalintakin meni aluksi mönkään. Jutta Urpilaiselle ehdittiin jo soittaa monta kertaa kelloja henkilökohtaisen haparoinnin ja Sdp:n gallup-alamäen takia, mutta viime vuoden eduskuntavaalit muuttivat kaiken. Urpilainen hoiti vaalitentit tyylikkäästi, ja kun Sdp pääsi hallitukseen, hänen vähättelynsä loppui siihen.

Urpilainen on hoitanut valtionvarainministerin tehtävää uskottavasti ja määrätietoisesti. Naureskelu hänen kustannuksellaan on päättynyt ainakin toistaiseksi, vaikka Sdp on kaukana suuruuden ajoistaan. Sdp johti takavuosina Suomea noin 25 prosentin kannatuksen turvin, mutta sai tyytyä viime vuonna 19 prosenttiin. Sosiaalidemokraatit pääsivät hallitukseen tappiostaan huolimatta ja Urpilainen valtiovarainministeriksi, kun keskusta romahti vielä pahemmin ja jytkyn saanut Timo Soini kieltäytyi tarjotusta kunniasta, valtiovarainministerin salkusta.

Presidentinvaalit menivät Sdp:ltä täysin penkin alle. Puoluesihteeri Mikael Jungner ottaa perinteisen kaavan mukaan vastuun siitä ja puolueen huonosta gallup-kannatuksesta.

Puoluejohtaja joutuu nykyisin Suomessa epäsuosioon, jos hän ei täytä heti odotuksia, joista tärkein on uskottava näkymä vaalivoitosta. Puoluejohtajalla ja kulutustavaralla ei ole enää suurta eroa. Jos kahvinkeitin lakkaa toimimasta, sitä ei korjata, vaan se heitetään pois ja tilalle ostetaan uusi. Niin oli käymässä Kiviniemelle, ja niin kävi häntä ennen Heinäluomalle. Niin oli lähellä käydä myös Urpilaiselle.

On päivänselvää, että puoluejohtajan kuuluu kantaa vastuu vaalituloksesta, mutta voi myös kysyä, missä kulkee hänet valinneiden puoluekokousedustajien ja puolueen kannattajien vastuu? Tuore eduskuntavaalitutkimus osoittaa, että keskustan ja Sdp:n tappioiden syy oli niiden perinteisten äänestäjien syrjähypyt perussuomalaisten kannattajiksi.

Jos puolueen kannatus laskee, kumpi on suurempi syyllinen alamäkeen: puheenjohtaja, jonka kasvot, olemus ja tapa puhua eivät miellytä, vai ne puolueen kannattajat, jotka hyppäävät taivaanrannan maalarin kelkkaan? Vai onko vika sittenkin puolueen sanomassa ja tehtävässä, jotka määritellään yleensä puoluekokouksessa?

Jos asiaosaaminen ei paina jäsenten ja kannattajien silmissä sentin vertaa, eikö silloin joka puolueen johtoon kannata valita humpuukimaakari? Niinkö yksinkertaiseksi olemme muuttamassa politiikan logiikkaa? Varjele meitä sellaisesta Suomesta!