Mikäli huhtikuun 2011 eduskuntavaalit toteutuvat lokakuisen mittauksen nuotituksena, koetaan valtiollisen vallan mullin mallin jako. Yleisradion Taloustutkimuksella teettämän kannatusarvion mukaan kokoomus on ohentunut vuoden 2007 eduskuntavaaleista 0,6 prosenttiyksikköä. SDP on menettänyt 2,3 prosenttia. Keskusta värisee järistyksessä. Sille saatiin 17,6 prosenttia. Lukema oli vajaat neljä vuotta sitten 23,1 prosenttia. Miinuskierre on peräti 5,5 prosenttiyksikköä. Timo Soinin perussuomalaiset puhaltavat 14,3:llä prosentillaan keskustan niskaan.
Numeroiden purkautuminen eduskuntapaikoiksi olisi raju. Keskusta painuisi 1970-luvun 35–40 parlamentaarikon puolueeksi, mutta perussuomalaisilla saattaisi olla jopa 20–25 edustajaa. Myös kokoomus ja sosiaalidemokraatit laihtuisivat hivenen mutta siedettävästi.
Näky on synkin keskustalle. Se on istunut pian pääministeripuolueena kahdeksan vuotta, kaksi vaalikautta. Kolmas peräkkäinen pääministerijakso olisi yllätys suotuisissakin olosuhteissa. Nyt unelma on keikahtanut anelmaksi.
Hallituksen muodostaminen olisi vaatelias. Jyrki Kataisen askeltaa pääministeriksi. Tehtiinpä hallitus melkein millaiseksi tahansa, siitä puuttuu eteenpäin askeltamisen tunnelma. Apeus vallitsisi.
Yksi murheilija lienee Timo Soini. Hän pelännee kannatusarvion numeroiden realisoitumista. Perussuomalaiset ovat auliit hallitukseen. Soini on kypsä ministeriksi, mutta ketkä muut ovat tämän sarjan poliitikkoja? Millä konsteilla Soini hallitsisi mammutiksi paisuneen eduskuntaryhmänsä, jonka jäsenistö olisi tavattoman kirjava koetellun kansalaiskuntonsa ja muiden seikkojen perusteella? Tuuletus kääntyisi riitaisaksi syöksyksi alaspäin.
Tilanne haastaa kolme suurta puoluetta. Rauhallisimmalla mielellä lekottelee kokoomus, mutta siihenkin kohdistuu tyytymättömyys. Kokoomus ei enää ole aito konservatiivinen voima. Siinä läikkyy laitojen yli vihreyttä ja äärivapaamielisyyttä. Tämän puoluekokouksen sukupuolineutraalin avioliiton hyväksyminen todistaa. Perinteisiä äänestäjiä etsii kotoa. Sosiaalidemokraattien näky tihkuu nihkeyttä. Yhteiskunnan rakennemuutos riistää kannatusta.
Keskustaa uhkaa suoranainen näivetys. Se on ihmeellisellä tavalla pysynyt suurena. Pelastus on löytynyt juurevasta arvokonservatiivisuudesta ja maakuntien mahtitekijäksi etenemisestä. Maakuntien vakaat keskustalaiset ovat vuosia epäilleet Helsingin keskustaliberaalien nousun suistavan puolueen hatelikkoon, jossa rämpiminen karkottaa uskollisimmat äänestäjät passiivisiksi tai perussuomalaisten tukijoiksi.
Mikä erottaa tänään keskustan kokoomuksesta? Kun erot ovat puoluejohdon sanomana näennäiset, kokoomuksen suora äänestäminen kasvaa houkuttavaksi. Otteen herpaantuminen maakuntien tunnoista lamaannuttaa ydinväkeä. Sen mieliala heijastuu vaalien tulokseen.
Mari Kiviniemen kuherrusjakso on historiaa. Mikäli hänen keskustansa kokee väikkyvän murskaavan tappion, heiverö puolue saattaa hyvinkin äityä hakemaan runsaan vuoden kuluttua uuden puheenjohtajan. Hetken johtajuuksia ovat kokeneet kokoomuksen Pertti Salolainen ja Ville Itälä, sosiaalidemokraattien Pertti Paasio ja Ulf Sundqvist. Tuulet kääntyvät. Tulokset ratkaisevat.
Vapaan koulutuksen tukisäätiö Suomen asialla
Suomen ideologisesta suunnasta kamppailtiin toista maailmansotaa seuranneina vuosikymmeninä tavoilla, jotka jälkeenpäin maistuvat uskomattomilta. Suomen kommunistinen puolue propagoi neuvostoliittolaista järjestelmää. Erityisen intoisaksi heittäytyi SKP:n vähemmistö 1960-luvulla. Sittemmin se tunnettiin taistolaisuutena. Radikalismi kiehtoi sosiaalidemokraattisen nuorison siivua. Keskusta ja kokoomuskaan eivät olleet täysin ilmapiirin ulkopuolella.
Vasemmistoradikaalit kyseenalaistivat pohjoismaisen yhteiskuntajärjestelmän ja sen arvot. Koulut lytättiin porvarillisiksi jäänteiksi. Puolustusvoimia rökitettiin. Kirkkoa ja uskonnollisuutta pilkattiin. Himoittiin sosialistisia arvoja. Ilosanoman kylväjiksi haluttiin opiskelijat ja lapset.
Tähän maisemaan taustoittuu elinkeinoelämän rahoittama Vapaan koulutuksen tukisäätiö. Sen havainnoitsijat kartoittivat vasemmistoaktivisteja, joiden nimet poimittiin ylioppilaslehtien ja -brosyyrien sivuilta. Salapoliisin taitoja ei tarvittu.
Aikaa on vierinyt niin runsaasti, että tieteelliset tutkimukset noiden vuosikymmenien ryntäilyistä ovat paikallaan. Monipuoluejärjestelmää ei oikeasti uhattu, mutta ei tästä tuolloin voitu varmuutta kokea. Jalon kansanvallan puolesta kannatti toimia.
Sanomalehtien toimituksiin tulvi taistolaiskommunistimaistereiden hakemuksia 1970 -luvulla. Kuuden laudaturin ylioppilaita, maisterin tutkinnon huippulausekkein läpäisseitä naisia ja miehiä olivat. Mutta miksi esimerkiksi Keskisuomalaiseen olisi pitänyt valita kommunisteja toimittajiksi? Soitto muutamalle tutulle Tampereelle riitti persoonan hahmotukseen. Kun hakijat olivat aktiivisia, työnantajien edustajilta edellytettiin niin ikään valppautta.
Posti on peruspalvelujen osa
Eduskunnan enemmistön suosiollisella tuella Suomi avaa postipalvelut kilpailulle. Tämä syö Itellaa, jonka kansa yhä parhaiten Postina tunnistaa. Itella joutuu huolehtimaan postin jakelusta valtakunnanlaajuisesti, mutta kannattavimmilla alueilla, suurkaupungeissa, yksityiset yritykset kuorivat kermaisat voitot. Niiden ei tarvitse välittää koko Suomesta.
Valtio sitoutuu maksamaan Itellalle mahdolliset tappiot. Mikäli kilpailutusta ei toteutettaisi aiotusti, Itella huolehtisi reviiristään entiseen tapaan. Veronmaksajien rahaa säästyisi hyötykohteisiin.
Kyse on Euroopan unionin direktiivien uskollisesta seuraamisesta. Kansallisen järjen käyttöä pihtaillaan. Harvaan asutun ja pitkien etäisyyksien Suomen erityispiirteistä ei välitetä. Jos tuhoa aiheutuu, kansa maksaa. Viestintäministeri Suvi Linden erehtyi eduskunnassa lipsauttamaan, ettei Suomi ”viitsinyt” jäädä yksin haraamaan muutosta vastaan EU:ssa. Oppositio pillastui laukkaan.
Suomen on järkevää elää EU:ssa, mutta sen kyltymätön tarve mallioppilaaksi ilmentää kehnoa itsetuntoa ja korosteista muiden miellyttämisen mieltä. Suomi alistuu hyväksikäytetyksi.