Kevään 2011 eduskuntavaalien rahoitusta seurataan. Media vaatinee jo kampanjan kestäessä, päin vastoin kuin aiemmin, uskottavaa selvyyttä eurojen lähteistä. Julkisuuden paine muodostuu lakia ankarammaksi.
Avoimuus kasvaa, mutta sähäkän kampanjoinnin ainekset pysyvät. Poliittisen vallan taistelu himmentää yksittäisten ehdokkaiden arvostelukykyä. Säädösten kiertämisen reittejä mietitään. Niihin väliin langetaan. Vaalirahakohu on yleinen länsimaisissa demokratioissa, niin kuin Suomen, Ranskan ja Yhdysvaltain esimerkit osoittavat, mutta tätä parempaa valtiollista järjestelmää ei ole.
Tuoreet normit virittävät lukuisia yrityksiä torjumaan vaaliraha. Kitsaus tuskin muodostuu niin yleiseksi kuin kritiikin kuumina kuukausina on kuviteltu. Monipuoluejärjestelmä ja ehdokkaiden kilvoittelu kuuluvat kansanvaltaan. Sen auttaminen on yhä laillista ja suotavaa.
Varakkaat ihmiset lahjoittanevat lain sallimia summia ehdokkaille ja puolueille. He lienevät auliit kertomaan tämän viivyttelemättä äänestäjille. Sama pätee yhteisöihin ja yrityksiin. Ne ovat aina osallistuneet itselleen mieluisten ideologioiden edistämiseen. Suuret yritykset suosivat johtavia puolueita. Ne panostavat eri koreihin. Yhteiskunnallisille tietäjille ilmiö on tuttu juttu.
Raha tarjoaa alustan roimalle kampanjoinnille. Eurojen määrä vaikuttaa eduskuntapaikkojen jakaantumiseen. Mitä lähempänä jokin puolue elää rahapatoja, sitä ronskimmin se napannee tuoleja parlamentista. Jos ja kun näin on, ilmiö ohentaa köyhien ja suurentaa rikkaiden mahtia.
Oikeusviranomaiset jauhavat vaalituen ja päättäjien sidonnaisuuksia. Ainakin Matti Vanhasen, Antti Kaikkosen, Marja Tiuran, Ilkka Kanervan, Jukka Vihriälän ja Sampsa Katajan menettelyjä perataan. Liemessä uivat muutkin kuin keskusta ja kokoomus. Sosiaalidemokraatteja reilusti avittaneen oululaisen Riihi säätiön sekavuuksia on puitu vuosia.
Ääritulkinnat vievät älyttömyyksiin. Kun tasavallan presidenttiä valitaan, ehdokkaiden markkinointia siivittävät tuhannet yksityiset ja yhteisöt. Tasavallan presidentti päättää kunniamerkeistä ja arvonimistä. Ahdassieluisuus vaalituen heijasteista presidenttiin johtaisi jääviyksiin, jotka estäisivät valtionpäämiestä hyväksymästä suurelle joukolle kansalaisia perusteltuja tunnustuksia.
Eturivin poliitikkomme Mauri Pekkarinen on allekirjoittanut seitsemässä vuodessa ensiksi kauppa- ja teollisuusministerinä, sitten elinkeinoministerinä kai tuhansia tukipäätöksiä yrityksille. Tämä on hallinnollista rutiinia, johon ministeri ei edes ennätä paneutua.
Voiko elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen lainkaan ottaa yrityksiltä tai niiden avainhenkilöiltä kampanjaeuroja? Jos hänen allekirjoituksellaan valtiontukea kuitannut yritys lahjoittaa ministerin vaalitaistoon rahaa, puhutaanko korruptiosta? Kun rehellinen Pekkarinen tahtoo sen välttää, onko varminta hänen itsensä maksaa kampanjointinsa jokainen euro? Tämä olisi täysin kohtuutonta.
Oikeuskansleri tai muu juridiikan vastuullinen tulkitsija tuskin antaa sitovaa ennakkolausumaa, jos se pyydettäisiin. Jälkiviisaille jää sijaa. Sen määrään vaikuttavat iltapäivälehdet ja muu haukkamainen media. Vilpitön poliitikko on helppo rahdata moraalin vartijoiden mestauslavalle.
Pulma kaikkoaisi, jos Ilta-Sanomien, Iltalehden, Helsingin Sanomien, Ylen tv 2:n ja MTV3:n kaikkien aikojen puhtaimman moraalin journalisteista nimettäisiin jury, joka arvioi tuet ennalta. Sen linjaan viranomaiset ja politiikan ammattilaiset tyytykööt.
Oulu tuli takaisin, samoin Tampere, milloin Jyväskylä?
Oulu tuli takaisin, otsikoi Kauppalehti napakan pääkirjoituksensa. Maininta syntyi, kun Nokia ja Intel kertoivat käynnistävänsä Oulun yliopistossa tutkimuskeskuksen. Se luo huipputeknologiaa.
Oulu on laahannut taantuman kaudella jonkin verran taustalla menestyksen kohinoista. Pohjoisen Suomen sydämessä on koettu tappioita, mutta kunnallisten rajojen järkevöittäminen ja elinkeinopolitiikan terästyminen luovat nyt puhtia.
Tampereella on julkistettu massiivinen laajan ratapihan kattava arkkitehtoninen suunnitelma. Kaupunki on innoissaan. Näky kiehtoo. Se viestii dynamiikkaa ja markkinoi yhteisön eloisuutta.
Milloin Jyväskylästä uutisoidaan tasavaltaa pysähdyttävää myönteisyyttä? Kauppoja on perustettu ja rakennetaan. Hyvä näin. Tämä korostaa Jyväskylän vetovoimaa.
Kauppaperustannan ohella kaivataan nälkäisesti Oulun ja Tampereen kaltaisia räväkkyyksiä. Nokian, Kankaan tehtaan ja Moventaksen ikävien ratkaisujen jälkeen olisi päästävä kestäviä rakenteita suosivaan tuuleen. Päättäjät ja markkinoijat punnitaan. Jymäkkyydelle ja kaukokatseisuudelle piisaa tilaa.
Metsästysseurassakin osataan riidellä
Saarijärvellä 45 vuotta toiminut Kiimasjärven Eräveikot kärventyy skismoissa.
Keskisuomalainen uutisoi ongelman ilmenneen, kun seuran jäseneksi hyväksyttiin yksituumaisesti äänekoskelainen maata omistamaton mies. Suomen Metsästäjäliitto on vuosia suosittanut seuroja houkuttamaan jäsenikseen nuoria maanomistukseen katsomatta. Näin varmistetaan metsästysseurojen vireys ja hyvien perimien siirtymä.
Kiimasjärven Eräveikkojen rinnalla toimii nyt Ohemäen Erätulet -seura. Sen taustahahmot sanovat vanhan seuran jättäneen maanomistajien mielipiteet ohuelle kuulemiselle.
Halullisen passaa sivuuttaa huvittuneena eräseurakahakka.
Todellisuudessa kyse on vakava kyläyhteisölle, jonka menestykseen avarakatseisuudella ja samanmielisyydellä on iso merkitys.
Saarijärveä ja sen kyliä luonnehditaan erilaisuudet salliviksi, kulttuurisia lahjakkuuksia suosiviksi.
Joskus mielikuva leiskuu totuutta kauniimpana. Onko näin Saarijärven ja Lanneveden kohdalla?
Mikäli vastaus on myönteinen, kiehtova kuva pakosta muuttuu ennen pitkää arkea myötäileväksi. Tämä kaventaisi seudun haluttavuutta uusille asukkaille, joista kylät ja kunnat ovat kiinnostuneita.