Ei ole hirveästi tuuletuksia pelin jälkeen irronnut ja ulospäinhän se sitten varmaan näyttää siltä virkamiesmäiseltä pelaamiselta eikä innostuneisuutta löydy mistään. Varmasti sen voi myös tulkita ylimielisyydeksi kun ehkä ajatellaan, että pidämme voittamista jo niin itsestään selvänä, että se on meille rutiinia eikä nostata iloa pintaan. Väärin. Niin väärin ajateltu.

Osaakin olla tuskaista. Kärsivällisyys joutuu tällä hetkellä todelliseen koetukseen Kirittärien pukukopissa. Kasvaminen on kovaa työtä. Oppiminen on kovaa työtä. Tälläisinä aikoina sitä hyvin ymmärtää, mistä sanonta ”Tieto lisää tuskaa” on saanut alkunsa. Auttaahan se, että on kokemusta voittamisesta ja tietoa siitä, mitä se vaatii. Mutta toisaalta kun on sitä tietoa, niin sitä ei tyydy keskinkertaiseen. Joku Jossakin voisi jopa olla tyytyväinen alkukauteemme. Ja tämä Joku voisi jopa ajatella, että "Hei, me ollaan sarjakakkosia, vaikka joukkueesta puuttuu viime vuoden pelillisiä tukipilareita". Mutta ei. Ei me. Ei tällä pelillä. Ei näillä otteilla.

Taitoa on. Voimaa on. Nopeutta on. Älyä on. Kokemusta on. Ja vielä sitä uskoakin on. On näitä suojuoksuja ennenkin nähty. Tarvottu on semmoisissa mättähissä, että ei olisi koskaan uskonut selviävänsä kuivalle maalle. Mutta niin on vain aina selvitty. Ja miten se on tehty. Reenaamalla. On analysoitu mikä mättää. On katsottu peiliin ja todettu että ei ne aikaisemmat saavutukset mitään ole. Se on taas tässä ja nyt, kun pitää se työ tehdä. Sitten on menty Hippokselle ja hikoiltu.

Ja kyllä me Hippoksella hikoillaankin. Reeneissä meno on mahtavaa. Jos olisi jotku valtakunnalliset tekniikkakisat niin täältä tulisi bussilastillinen voittajasuosikkeja kaikkiin mahdollisiin kategorioihin. Jostain syystä pelissä vain ei palaset loksahda kohdilleen. Mutta nuppuja on. Versoja on. Kyllä se tästä, kun jaksaa olla kärsivällinen ja kasvattaa versoista taimia ja odottaa nuppujen puhkeamista kukkaan. Toki se vaatii hampaiden kiristelyä pelien jälkeen, kun yhdessä keskustellaan, että mikä oli ja mitä siitä seurasi. Kovaa tekstiä. Armotonta analyysiä. Raadollista totuuden päin näköä paiskaamista. Mutta kun tietää, mihin se johtaa, niin sen jaksaa. Ja sen vaatii itseltään ja muilta. Ei tyydy yhtään vähempään kuin mihin on aineksia.

Perjantaina palaveeraataan. Urakalla ja ajan kanssa. Katsotaan videolta miltä se toiminta näyttää. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ja sanoja tässä on jo käytetty tuhansia, jotta asiat menisivät eteenpäin ja on aika ottaa kovemmat otteet käyttöön. Rima tavoitteen ja tekemisen suhteen pidetään yhtä korkealla kuin ennenkin. Nyt vain konkretisoidaan ongelmat ja laaditaan suunnitelma, jossa voimme ylittää pienempiä rimoja yksi kerraallaan ja hilata tasoa ylemmäs. Niinhän sitä seiväshypynkin maailmanennätystä kohennetaan sentti sentiltä.

Mutta kaiken tämän paatoksellisen tuskastelun keskellä on pakko vähän virnistää. Sillä vaikka ilme olisi tuima ja habitus hehkuisi vakavuutta, niin tilanne kirkastuu hyvin nopeasti. Ja huomioikaa millaisia juoksumääriä vastustajat ovat meidän kentästämme viime peleissä saaneet.

Kolme viime peliä, annettuja juoksuja kaksi. Valoa vastaan kaksi peliä ilman ainuttakaan annettua juoksua. Ei ehkä paras mittari, mutta tällä mittarilla parempi tulos kuin kenelläkään toisella. Ulkopeli kohenee. Enää ei käsistä anneta tilanteita eikä juoksuja niin kuin neljässä ensimmäisessä pelissä. Nyt ne pitää sieltä ottaa. Se on hyvä juttu se. Se on sellainen juttu, jonka päälle voi rakentaa muita hyviä juttuja. Ja se tarkoittaa, ettei sisäpelin tarvitse kulkea kuin unelma. Juoksu per vuoropari riittää. Saduissa kultaa löytää sateenkaaren päästä, oikeassa elämässä se on syvällä kalliossa. Nyt on aika laittaa työhanskat käteen ja tarttua hakkuihin.

Kyllä se sieltä tulee, kun tarpeeksi kaivaa!!!!

Kirittäret 2010