Voi vain kuvitella, millaiseen painajaiseen joutui Suomen valtiota diplomaattina ja tasavallan presidentti Martti Ahtisaaren erityisneuvonantajana työskennellyt valtiotieteen tohtori Alpo Rusi, kun suojelupoliisi otti häneen yhteyden keväällä 2002 ja ilmaisi epäilevänsä Rusia törkeästä vakoilusta. Runsas vuosi myöhemmin valtionsyyttäjä Jarmo Rautakoski totesi suojelupoliisin epäilyt aiheettomiksi. Rusi on syytön. Alkaa vuosien uuvuttava taistelu korvausten saamiseksi valtiolta, joka yrittää torjua ne tylynä. Lokakuussa 2009 Helsingin hovioikeus määrää Rusille maksettaviksi 47 000 euron korvaukset.
Maanpetos on rikoksista häpeällisimpiä. Maanpettäjä on luikuriheittiö, isänmaansa tunnoton vahingoittaja, jolle on määrätty kriisinvuosina jopa kuolemantuomio. Tulkitsijana on aina esivalta.
Alpo Rusi saa vähitellen oikeutta. Se ei paikkaa elettyä tuskaa, mutta Rusin totuudellisen tarinan kertominen viestittää Suomen olevan jonkinlainen sivistysvaltio. YLE TV2:n dokumenttiprojekti, Pekka Lehdon ohjaama ”Epäilyksen varjossa”, on saanut ensi-iltansa ja on kaiken kansan nähtävillä.
Kuka tahansa voi joutua syyttömänä syylliseksi epäillyksi. Oikeusvaltiossa täytyy auktoriteettiviranomaisten myöntää mahdollisimman nopeasti erehdyksensä, pyytää anteeksi ja korvata aiheutettu vahinko siten kuin se on ylipäätään mahdollista, reilusti, ei pihistellen.
Näin ei Rusille tehty. Suojelupoliisi roikkui sitkeästi kiinni hatarissa olettamuksissaan viimeiseen saakka. Se ei ole pahoitellut erehdystään anteeksipyynnöstä puhumattakaan. Suomen valtiollisessa eliitissä harrastettiin syyttömäksi toteamisen jälkeenkin epämääräistä Rusin nuhteettomuutta kyseenalaistanutta rumaa vihjailua. Rusi sai pienen korvauksen tuskastaan vasta vuosien taistelun myötä, kun tämän olisi pitänyt tapahtua riitelemättä heti valtionsyyttäjän ratkaisun jälkeen.
Jos lähinnä journalisteista koostuva julkisen sanan neuvosto puolustaa toimittajien ja median virheitä jopa selkeissä hyvien tapojen rikkomisissa, valtiovalta tuntuu linnoittautuvan kuin muuri täydellä arvovallallaan ja kaikella oikeuslaitos- ja muulla mahtikalustollaan yksilöä vastaan silloin, kun sen olisi rohkeasti edistettävä yksilön, kansalaisen, ihmis- ja muita oikeuksia.
Aivan käsittämätöntä on, miksi median valtavirta liittoutui suojelupoliisiin. Se ruokki Rusin syyllisyyttä. Menettely ei johtanut rangaistuksiin. Tuomioistuimet hyväksyivät leimaavan kirjoittelun. Rusia jahdannut media osoitti mieltymyksensä toimia valtiokoneiston osana, ei vapaana ja kriittisenä tiedonvälittäjänä, yksilön oikeuksien korostamisesta puhumattakaan.
Helsingin mediasta vain Tapani Ruokasen päätoimittama Suomen Kuvalehti asettui Alpo Rusin tueksi. Se teki tämän voimalla, joka yskitti Suomen Kuvalehden kustantajayhtiön hallitusta, mutta se luotti päätoimittajaansa ja osoitti suuruuttaan. Nyt maa tulvii myöhäisherännyttä mediaa. Sen arvoa alentaa muutoksen tekeminen vasta kun jahdin jatkamiselle ei ollut minkäänlaista saumaa.
EU:n komissaari Olli Rehn on niin ikään sankari. Hän asettui Rusin puolustajaksi. Rehn sai jonkinasteisia hillitsemisviestejä esimiehiltään. Luja ja oikeudenmukainen ihminen kesti ne. Tie kutsui yhä vaativimpiin kansainvälisiin tehtäviin.
Rusin kiipelöinnissä velloi myös puoluekiihkoa. Puoluekoneiston ulkopuolisen Martti Ahtisaaren nousu presidentiksi oli syvä pettymys politrukeille. Rusi työskenteli alun alkaen Ahtisaaren hyväksi.
Keski-Suomen yhtenäisyyttä varjeltava
Kinnulan ja Pihtiputaan edustajat laukaisivat sanallisen pommin, kun he ilmoittivat Keski-Suomen liiton hallitukselle kuntiensa irtoavan Keski-Suomesta, mikäli niiden ja Viitasaaren yhteistyö katkeaa. Viitasaari kannattaa uuden kunnan muodostamisen tutkimista Saarijärven kanssa. Ajatus kauhistuttaa Kinnulaa ja Pihtipudasta.
Maakuntajohtaja Anita Mikkosen mielestä pohjoisen Keski-Suomen solmujen aukaisemiseksi tarvitaan erillinen selvitys, olkoon varsinainen ratkaisu mikä tahansa. Näin varmaan on. Juupas, eipäs -tilanteen jatkaminen on henkisesti ja aineellisesti haitallista.
Kinnula ja Pihtipudas ovat luontevaa Keski-Suomea, vaikka Kinnulalla on vakaita yhteistyön siltoja keskipohjalaisuuteen. Kinnula on kasvattanut valtiolliseen elämään arvostetun toimijan, elinkeinoministeri Mauri Pekkarisen, joka toimii maakunnan liiton valtuuston puheenjohtajana. Pihtipudas tunnetaan kansanedustaja, ministeri ja maaherra Artturi Jämsenin kotikuntana. Sieltä löytyvät ministeri Lauri ja veljensä Rauno Ihalaisen kunnaat. Sataprosenttisiksi keskisuomalaisiksi heidät sekä muut kinnuset ja pihtiputaalaiset on aina mielletty.
Kulttuurihistorian särkeminen kuntien kanssakäymisen ongelmallisuuden vuoksi olisi kiivas teko. Se olisi rinnastettavissa sukulaisuuden kieltämiseen, hallinnollisen valerakennelman pystyttämiseen. Niinpä ukaasi lienee enemmän toimivia malleja nälkäisesti kaipaava hätähuuto kuin aito ohjelmajulistus. Keski-Suomen avainihmisten velvollisuus on tehdä kaikkensa ongelman viisaan poistamisen hyväksi. Pohjoisen Keski-Suomen kuntien keskinäinen nihkeys on ikävä maakunnan rajoja koetteleva ilmiö.
Pientä kuplimista ilmenee muuallakin. Kuhmoisissa velloo melkein ikuinen keskustelu suuntautumisesta: Jämsä vai Lahti? Jämsä on ja pysynee voitolla. Maantieteellä ja yhteyksillä on sentään melkoinen käytännön arvo. Kuoreveden liuku Jämsään yllätti taannoin. Niinpä muutaman kylän aie päästä läheiseen Mänttä-Vilppulaan tuntuu ymmärrettävältä eikä se aiheuttaisi Jämsälle vihlovia kipuja. Kuntarajat ovat ihmisten toimintojen sujumista eikä byrokratiaa varten.
Kunta- ja palvelurakenteiden ajanmukaistaminen on välttämätöntä, mutta tavoite ei oikeuta kylmään kaavamaisuuteen. Tämä olisi kunta-asioita paimentavan ministerin ja virkamiestensä muistettava. Kaavamaisuus on ahdaskatseisuutta. Se aiheuttaa pahoinvoipaa pakko- ja saneluhallintoa, jonka välttämisessä kunnallishallinto on ollut erinomainen malli. Kaavamaisuuden rummutus aiheuttaa katkeruutta kunnissa. Asukkaiden näkemyksille on suotava kansanvallan mukainen arvo.
Virtain kaupunginjohtaja Tapani Leppäsen eroaminen ennenaikaisesti virastaan on kentän tunnelmien signaali. Arvostettu kaupunginjohtaja on perin juurin turhautunut valtion politiikasta, jossa kunnallisella itsehallinnolla pyyhitään pöytää.
Virrat on vireä ja elinvoimainen. Sen rynttääminen mihin tahansa kuntaan tuntuu keinotekoiselta. Koillisella Pirkanmaalla on väläytetty useita vaihtoehtoja suurkunnaksi, mutta ideat eivät ole sytyttäneet. Etäisyydet ovat melkoisia.
Luontevuus olisi tunnustettava muutoksen johtavaksi väyläksi. Jyväskylän kaupungin, maalaiskunnan ja Korpilahden voimien kokoaminen vastaa arjen käytänteitä siten kuin olivat Äänekosken, Suolahden ja Sumiaisten sekä Jämsän ja Jämsänkosken yhdistymiset. Muurame sulautuu Jyväskylään joskus, sillä Muuramen pysyminen omana yksikkönä tuntuu yhä kummallisemmalta. Kartta ja asiointi puhuvat vakuuttavaa kieltä.
Hännilänsalmen silta ja Kangasniemen hieho
Hännilänsalmen vanha silta on molskautettu Keiteleeseen. Sieltä se nostetaan ja viedään pilkottuna jätteenä pois. Näin päättyy vuonna 1961 käyttöön otetun kauniin sillan tarina.
Viitasaaren kaupunginjohtaja Asko Liimatainen pani muutama vuosikymmen sitten merkille Keskisuomalaisen uutisharavan olevan Kangasniemellä tosi tiuha. Havainto oli oikea. Keskisuomalainen valtasi Jyväskylään kallistuvaa Kangasniemeä yhä vahvemmaksi levikkipitäjäkseen. Viitasaarella oli saavutettu komeat asemat paljon aiemmin.
”Hännilänsalmen sillan romahtaminen olisi Keskisuomalaiselle yhtä suuri uutinen kuin on hiehon putoaminen kaivoon Kangasniemellä”, Asko Liimatainen piruili rehevään tyyliinsä.
Juttu ponnahti mieleen, kun Keskisuomalaisesta luin viiden palstalle otsikoidun uutisen Hännilänsalmesta. Tuskin vastaavaa tilaa kangasniemeläinen hieho saisi nyt eikä se olisi ansainnut edes Askon tarkoittamina vuosina. Hyvät jutut virittävät silti sielua.