Tiiviin työviikon päätteeksi lähdin lauantaina epävarmoin ajatuksin kauden kolmanteen kilpailuuni. Edeltävien päivien aikana kipeäksi äitynyt oikean jalan akillesjänne piti minua jännityksessä kotikyläni perinteisen Lampsin lenkin aattoiltaan saakka.
Perjantaina kipu helpotti ja lauantaiaamuna jalka tuntui niin ikään kohtuullisen levolliselta. Päätin startata, vaikka lämmittelyaskeleita harppoessani kireys palasikin kantapääni yläpuolelle. Lupasin itselleni, että ihan täysillä ei tarvitse juosta ja hädän hetkellä keskeyttääkin saa.
Joskus rasitus vetreyttää
Lähdin reippaasti liikkeelle reilun kahdeksan kilometrin mäkiselle matkalle. Sain yhtä yllättävän kokemuksen kuin joskus kipeän polven kanssa. Muutaman kilometrin jälkeen juoksusuoritus antaakin notkeutta askellukseen ja tuska katoaa, ainakin tilapäisesti. Tälläkin kertaa akillesjänne tuli kiltisti perässä, kun muu kroppa meni menojaan.
Ihan täysillä en siis kuitenkaan repinyt. Joskus vuosituhannen alussa olen taittanut saman matkan alle 35 minuutin, kun taas pahimmillaan on kulunut melkein 42 minuuttia. Nyt kello taisi pysähtyä aikaan 37,20. Keväällä asettamani tavoite 36 minuuttia jäi silti haaveeksi.
Lampsin lenkki tarjosi kuitenkin paljon hyvää. Se toi uskoa epävarmuuden keskelle. Pystyn sittenkin juoksemaan. Onnittelin itseäni myös siitä, että varasin mukaani saavillisen jäävettä, johon saatoin upottaa koipeni kisan jälkeen. Viisaat ovat ansiokkaasti neuvoneet.
Tuloskin tyydytti viime viikkojen repaleisten tuntemusten ja harjoitusten jälkeen. Puoli minuuttia olisin nipistänyt vielä pois, mikäli olisin laittanut kaikkeni peliin. Tämä kuitenkin kelpasi. En halua diivailla, mutta tuo juoksu kävi minulle hyvästä harjoituksesta.
Lauantaihin mahtui myös jalkapallon iltapäivän haasteottelu. Se meni Petäjäveden kunnan uutta, upeaa tekonurmikenttää sekä kanssapelaajien taitoja ihastellessa sekä sadekelillä törmäyksiä vältellessä. Mukava oli tavata ja pelata, vaikka en tätä maailman merkittävintä urheilumuotoa itse hallitsekaan.
Sunnuntaihin mahtui pihapelejä. Petankkiin sain kipinän 13 vuotta sitten, kun tehtiin tv-ohjelmaa lajin naisten maailmanmestaruuskilpailuista Porissa. Rötky on puolestaan kuulunut suosikkilajeihini nuoruudestani lähtien. Jotkut ovat myöhemmin nimenneet sen Mölkyksi.
Hyviä treenituntemuksia
Maanantaista tuli lepopäivä. Vasemmassa akillesjänteessä tuntui myös pientä kireyttä, mutta ehkä se johtui siitä, että oikea vaikutti yhä varsin rauhalliselta. Kenties vakiokireys on jakautunut nyt molempien jalkojen kesken? Tilanne vaikutti yhä kuitenkin paljon paremmalta kuin edellisellä viikolla.
Tiistaina lähdin juoksemaan vielä kerran hieman pidempää lenkkiä ennen MM-maratonia. Lauantain kisa antoi uutta potkua harjoitteluun. Tarkoitus oli nyt juosta kohtuullisen rauhallisesti ja saada selvyys siihen, ovatko taannoiset ylikunnon tai rasittuneisuuden oireet vielä olemassa.
Alusta asti kulki mukavasti, jopa vanhaan malliin. Varsin haastavassa maastossa kiersin ensimmäisen 13,5 kilometriä 70 minuutissa. Päätin pistellä vielä toisen kierroksen vauhtia viidellä minuutilla löysäten. Kutakuinkin 24 kilometriin saakka kokonaismatka sujui ongelmitta.
Sen jälkeen loppui polttoaine. Olin syönyt kunnolla edellisen kerran maanantaina iltapäivällä. Kun tämä harjoitus toteutui tiistaina puolen päivän aikaan, niin energiaa ei enää riittänyt toisen kierroksen päätökseen saakka.
Viimeiset 3-4 kilometriä käytin kävelyyn ja muutamaan spurttiin. En silti jaksanut huolestua uupumisestani. Akillesjänteet kestivät koko ajan ja juoksu oli sulavampaa kuin aikoihin.
Tiistaina, hyötyliikunnan jälkeen, kokeilin vauhtikestävyyttäni. Juoksin hyvällä asfalttipinnalla lievään myötätuuleen, aavistuksen alamäkeen ja kovaa aloittaen 25 minuutissa viisi ja puoli kilometriä menosuuntaan ja sen jälkeen palasin takaisin samaa reittiä. Tiesin, että aikaa kuluu enemmän. Tarvitsin 27 minuuttia. Silti tämäkin harjoitus tuntui hyvältä.
Aika kevyesti mennään viimeinen viikko
Keskiviikon spurtin jälkeen lilluttelin koipiani lämpimässä uintivedessä. Laitoin ensimmäistä kertaa ylleni vesijuoksuvyön. Olen epäröinyt aiemmin, koska laji vaikuttaa henkisesti rankalta. Juostessa kun on tottunut siihen, että maisemat vaihtuvat riittävän usein.
Tuon 200 metrin kokeilun jälkeen kuitenkin vahvistui käsitykseni siitä, että vesijuoksussa on puolensa. Jalat tykkäävät ja kunto kehittyy, mutta pääkopan kestävyys vaatisi vielä jotain virikkeitä. Silti saatan vielä uudelleenkin kokeilla näinä päivinä.
Suuret harjoitukset ovat ohi. Pari-kolme kertaa käyn vielä tien päällä vajaan tunnin juoksulla. Muuten keskityn lihashuoltoon, lepoon, tankkaukseen ja vuorokausirytmin vakioimiseen. Unen täytyy osua seuraava viikon aikana klo 21-06 välille.
MIKKO HANNULA