Tämä on kehä. Poliitikot ovat tehneet paskanpuhumisesta taidetta. Ja taiteella on aina hintansa. Jokapäiväinen arvonmääritys tapahtuu valiokuntasaleissa ja marmorikehysteisillä käytävillä. Jokainen puolipyöreä elliptinen kiertoilmaus, jolla saa itselleen tietä kohti virka-autoa, on itsenäinen taideteos. Tämä on se, missä synnynnäinen lahjakkuus tulee esiin. Kaikki kuuntelevat etukenossa kun vallankäyttäjä maalailee teknisesti hiotulla verbaliikallaan. Tämä herättää tunteita, ajatuksia ja sattuvia kuvia. Eikö se juuri ole taiteen tehtävä? Eikö tämä kaikki olekin taidetta?
Poliitikko antaa taiteensa puhua. Pinnan alla myllertää. Vain tuotteista suostutaan puhumaan. Poliitikot säilyvät myyttinä, kuin taiteilijoista tinkimättömimmät. Sisimmältään koskemattomina. Suuret vedot ja kuohahtavat tunteet muistetaan. Niitä vaalitaan tasaisella lämmöllä, kunnes arvomerkit jaetaan.
Poliitikko on lähtökohdiltaan tabula rasa, tyhjä taulu. Jaksaa istua pitkään paikoillaan ja puhua. Mutta pää on riittävän tyhjä. Siellä on tilaa uusille ajatuksille, pensselin sivalluksille. Puolue saa maalata. Se saa määritellä taulun päävärit ja isoimmat yksityiskohdat. Parhaimmassa tapauksessa syntyy sellainen kultainen leikkaus, että sitä voi kansalainen vain suu auki ihmetellä.
Taide ja politiikka liittyvät saunattomasti yhteen. Ei tarvitse erikseen saunassa neuvotella, me ostamme puolueeltanne taidetta, kyllä. Ensin sovitaan summa. Taulut ovat kellarissa. Ne ovat siellä maailman tappiin, jos kotimainen home ei niitä realisoi. Kukka-asetelmat eivät kestä päivänvaloa. Lähellä politiikkaa olevat tahot eivät pysty katselemaan kukkia. Se muistuttaisi, että jossain on olemassa niin paljon viatonta kauneutta.
Perussuomalaiset painoivat ennen vaaleja paperille, että postmoderneja taidekokeiluja ei pitäisi valtion tukea. Nyt Soini sanoo lauseen olleen provokaatio. Kattotuoli Jytkyn rakentamisessa.
Taidetta ja politiikka yhdistää ymmärtämättömyyden sietämätön tuska. Todellista taidetta ei ymmärrä. Se menee suoraan verenkiertoon, alitajuntaan. Se menee kehoomme käymättä aivojen ronklattavana. Vaikuttaa uniimme ja aineenvaihduntaamme. Samalla tavalla politiikkaa ei meinaa ymmärtää. Taivaanrannanmaalarit käyttävät tahallaan hämääviä ilmauksia. Heruttavat sääliä, katkeruutta ja kadonnutta kansallistunnetta kertomatta mihin aikovat todella saamaansa kansalaisluottamusta käyttää. Sitä mitä emme täysin ymmärrä, sitä emme voi täysin tuomitakaan. Siksi jotkut porskuttavat.
Mutta missä on Jouko Röntynen, pitkän linjan kellaritaiteilija. Mies, joka ei käynyt turhaan kansalaisopiston kurssia. Mies, joka maalaa tauluja kellarissaan. Hänen taulunsa myydään puolueelle, joka siirtää ne omaan kellariinsa. Niitä tauluja ei ole nähnyt kukaan. Luulen, että niissä on vastaus. Niihin on maalattu aikamme möröt, poliitikkojemme sielunmaisema ja materian haju. Jos home ei tuhoa kaikkea, jonain kauniina päivänä, viimeisen yliopistomme viimeinen tutkija saa analysoida Röntysen vaalitauluista, mikä meni pieleen. Silloin ne myyttiset kuvat ovat mittaamattoman arvokkaita. Niistä ottavat varoittavaa oppia tulevat sukupolvet.