Aiheesta kirjoittaa teologian tohtori Ville Jalovaara tänään keskiviikkona julkaistussa Kekkosen ja kirkon suhteita selvittävässä kirjassaan Kirkko, Kekkonen ja politiikka 1962 - 1982.
Jalovaaran mukaan evankelis-luterilaisen kirkon julkisuuskuvaa leimasi vahva kommunisminvastaisuus 1970-luvulle asti.
Kirkko piti aluksi Kekkosta turvana Neuvostoliiton ja kotimaisen äärivasemmiston uhkaa vastaan. Kekkonen kuitenkin halusi liittää äärivasemmiston osaksi suomalaista yhteiskuntaa ja provosoi kirkkoa kärkevillä mielipiteillään. Kirkossa huomattiin, että Kekkosesta ei ole sen luottomieheksi, kirjoittaa Jalovaara.
Jalovaaran mukaan kirkko piti ristiriidoista huolimatta Kekkosta isänmaan ystävänä ja oli valmis myönnytyksiin, joita ulkopolitiikan katsottiin vaativan.
Kirkon ja vasemmiston väleihin toi liennytyksen 1970-luvulla Jalovaaran tulkinnan mukaan pikemmin kommunismin kannatuksen heikentyminen kuin kirkon oma asennemuutos.
Välien lämpeneminen SDP:n suuntaan otettiin kirkossa ilolla vastaan ja Mauno Koiviston (sd.) valintaan presidentiksi Kekkosen jälkeen keväällä 1982 suhtauduttiin huomattavan toiveikkaasti, Jalovaara toteaa.