Pääministerivaali. Tuota sanaa on käytetty ällistyttävän niukasti toistaiseksi, vaikka vaaleihin on aikaa enää vajaat kolme kuukautta ja vaikka kaikki kolme suurta puoluetta tavoittelevat suurimman eduskuntapuolueen asemaa.
Eduskuntavaalien paalupaikka on Suomen politiikassa elintärkeä, koska se tuo oikeuden yrittää ensimmäisenä hallituksen kokoamista. Suurin eduskuntapuolue on muodostanut Suomessa hallituksen vuodesta 1991 lähtien eli jo viisi kertaa peräjälkeen.
Suurten puolueiden haluttomuuden puhua pääministerivaalista ymmärtää. SDP:ssä se johtuu puheenjohtaja Jutta Urpilaisen heikoista suosiolukemista. Urpilainen on puolueensa pääministeriehdokas. Sen hän on sanonut itse.
Sosiaalidemokraattien ei kuitenkaan auta ratsastaa pääministeriteemalla, koska Urpilainen on puolueelle tällä hetkellä mieluummin rasite kuin vetovoima tuota tehtävää ajatellen. SDP:llä pitäisi olla joku muu pääministeriehdokas kuin Urpilainen ennen kuin pääministerivaalin korostus olisi sen kannalta tarkoituksenmukaista.
Kokoomuksessa ei myöskään ole elämöity pääministeriteemalla, vaikka puolueen puheenjohtaja Jyrki Katainen on gallupien perusteella vahvin ehdokas uuden hallituksen johtoon.
Kokoomus on pitänyt ykköstilaa puoluekannatusta mittaavissa kyselyissä jo yli kolme ja puoli vuotta. Jos gallup-kannatus toteutuu vaaleissa, Katainen on Suomen seuraava pääministeri.
Viime eduskuntavaalien ääniharava Sauli Niinistö ei ole nyt edes ehdolla, joten hän on myös ulkona pääministerikuvioista. Näin ei myöskään synny kiusallista keskustelua siitä, kumman pitäisi olla pääministeri, jos kokoomus voittaa vaalit.
Kokoomuksen kannalta on taktisesti viisasta pitää pääministerikysymyksessä matalaa profiilia. Puolueelle riittää, jos gallupien ykköspaikka realisoituu vaaleissa. Paalupaikka tuo sille pääministerin salkun.
Turha elämöinti Kataisen pääministeriehdokkuudella voi kääntyä pahimmillaan kokoomusta vastaan. Katainen ei nimittäin ole lehtien tekemissä pääministerigallupeissa niin selvä suosikki, että hänen pääministeriehdokkuutensa voisi toimia yksiselitteisesti vetoapuna puolueelle.
Keskusta on pääministeriteeman kannalta avainasemassa. Se vaihtoi viime kesänä hallituksen johtajaa. Matti Vanhasen tilalle hallituksen ja Keskustan johtoon tuli Mari Kiviniemi.
Vanhanen teki vapaaehtoisesti tilaa. Hän näki, ettei Keskustalla olisi ollut edellytyksiä tavoitella vaalivoittoa hänen johdollaan. Vanhaseen liittyi liian suuria rasitteita vaalirahoituskohun takia. Myös seitsemän pääministerivuotta olivat kuluttaneet hänen kasvojaan.
Pääministerin ja puheenjohtajan vaihdos ei aiheuttanut Keskustan kannatuksessa sellaista iloista hyppäystä ylöspäin, kuten puolueessa oli toivottu ja odotettu. On tapahtunut vain pieni käänne parempaan suuntaan.
Kovia kokeneessa puolueessa sekin tuottaa tyydytystä. Vielä suurempi ilon aihe Keskustassa on Kiviniemen asemien kohentuminen pääministerikyselyissä. Iltalehden viime viikolla julkaisemassa mittauksessa hän oli jo noussut niukasti Kataisen edelle.
Yhteen kyselyyn ei kuitenkaan kannata tuijottaa silmiään kipeiksi. Iltalehden mittaus on kiinnostava pikemminkin sen takia, että se vahvistaa vanhan totuuden: hallituksen johtaja on yleensä vahvin, kun pääministeriehdokkaiden suosiota mitataan.
Esko Aho oli suosituin vuoden 1995 eduskuntavaalien alla, Paavo Lipponen 1999 ja 2003 sekä Matti Vanhanen 2007. Suosio johtuu siitä, että pääministeri on eniten esillä mediajulkisuudessa. Hänen nimensä jää mieleen ja nousee esiin, kun gallupin tekijä kysyy suosikkia.
Suosituimman pääministeriehdokkaan titteli ei kuitenkaan takaa automaattisesti vaalivoittoa puolueelle, sen ovat Esko Aho ja Paavo Lipponen joutuneet kokemaan.
Keskustalla ei ole ollut erityistä tarvetta korostaa Kiviniemeä puolueen pääministeriehdokkaana. Media tekee sen ilmaiseksi ja uskottavasti jutuillaan. Kiviniemen on vain tarvinnut osoittaa, että hän on pätevä pääministerin tehtävässä, Suomen politiikan ykkösvirassa. Se näyttö on nyt annettu, ja näytöt jatkuvat, kun Kiviniemi pääsee väittelemään television vaalitenteissä pääministerinä.
Asema antaa vakuuttavuutta ja takaa Kiviniemelle tiedollisen ylivoiman. Jutta Urpilaisen kärsii siitä oppositiojohtajana, koska häntä ja Kiviniemeä peilataan toisiaan vasten tasavahvojen puolueiden ja naispuheenjohtajien kilpailussa.
Myös Jyrki Katainen saa olla varuillaan. Hän voi jäädä rauhallisena esiintyjänä taistelevien amatsonien ja puhekone Timo Soinin papatuksen alle kuvaruudussa.
Kataisen voitto ei ole kirkossa kuulutettu, vaan kilpailu Suomen suurimman puolueen asemasta kiihtyy todennäköisesti niin, että näiden vaalienkin yksi perusasetelma pelkistyy lopulta siihen, kenellä on paras pääministeriehdokas.
Jos puolueet eivät sitä tee, tiedotusvälineet kyllä nostavat teeman esille.